Lapsettomasta lapselliseksi

Ihme

2011-03-17T10:17:00.000+02:00

Kaksi pakastealkiota ovat olleet viime kuukausina mielessä. Yritin kovasti pudottaa painoani, jotta joskus tämän vuoden puolella voisimme yrittää Aalle ja Beelle pikkusisarusta. Sain juhannuksesta jouluun mennessä pudotettua noin 30 ylimääräisestä kilosta ensimmäiset 10. Karppaamalla se oli helppoa ja mukavaa. Myös mies osallistui ruokavalioremonttiin ja hänenkin olonsa virkistyi ja paino putosi hieman (vaikka hänellä ei niin suurta tarvetta pudotukselle olekaan kuin minulla). Tämän kevään tavoitteena oli pudottaa toinen kymppi.

Tammikuussa jatkoimme karppausta joulutauon jälkeen. Minulta hävisi kahvinhimo, päätä alkoi särkeä, iltaisin palelin ja olin kamalan väsynyt. Ihmettelin, miten tämä nyt tuntuu näin hankalalta, kun viimeksi olo vain koheni koko ajan ruokavalion muuttuessa. Yhtenä pakkasiltana ennen saunaan menoa tein varmuuden vuoksi raskaustestin. Samantien aloin täristä ja hokea apua apua apua. Tikkuun piirtyi heti kaksi vahvaa viivaa! Ei ei ei, ei tämä ole totta, emmehän me ole olleet missään hoidossa!

Tuosta testausillasta on nyt parisen kuukautta. Viime viikolla kävimme np-ultrassa todistamassa, että ihmeemme on kasvanut ja kehittynyt tähän mennessä kuten pitääkin. Raskausviikkoja on nyt 13+2. Tuntuu ihmeelliseltä, epätodelliselta, ihanalta. Jotakin on sekä minun että mieheni elimistössä täytynyt tapahtua, että näin kävi. Uskon, että puolen vuoden sokerittomuus teki hyvää kummallekin. Minun on nyt todistettavasti täytynyt ovuloida ja mieheni siittiöiden on täytynyt nyt liikkua.

Kunpa kaikki menisi hyvin. Kohta kaksivuotiaista Aasta ja Beestä tulisi mitä parhaimmat isosisarukset pikkuihmeelle. Olen niin onnekas ja onnellinen!

Puolivuotiskuulumisia

2009-11-22T14:10:00.006+02:00

Kommenttilootaan on tullut useampi pyyntö ja toive siitä, että kirjoittaisin vähän kuulumisia arjestamme perheenä. Miten osaisin valita ne sanat, joilla ihmeellisestä elämästämme kertoisin? Ulkopuolisen silmin meidän päivät ovat varmaankin tylsiä. Todellisuudessa jokainen päivä on täynnä ihmetystä, uusia taitoja ja tapahtumia, myllääviä tunteita ja kaikkea, mitä ehkä äitiyden ajattelinkin olevan.

Lapset ovat nyt 6,5 kuukautta vanhoja, pieniä kullannuppuja. Isosisko (kirppu, kökötti, nuppu, sinttu...) on 6,2-kiloinen naurusuu. Hän joko itkee tai nauraa, vakavana häntä harvoin näkee. Sinttu ei oikein osaa nukkua, ja hän pitääkin huolen, että äiti ei ole ainakaan liian virkeä. Allergioita on testattu, mutta ei todettu. Tällä hetkellä selvitellään refluksitaudin mahdollisuutta, joka tavallaan onkin jo todettu. Mutta nukkumisongelmistaan huolimatta Sinttu on juuri sellainen, kuin maailman ihanin ja kaunein pieni tyttö voi olla.

Pikkuveli (jonka lempinimet taitavat kaikki liittyä oikeaan nimeen) on 7,1-kiloinen vekkuli. Hän nukkuu hyvin, kunhan äiti on lähellä. Isikään ei usein kelpaa lohduttajaksi, vaan vain äidin sylissä voi rauhoittua. Pikkuveli on kova ilmeilemään ja liikkumaan. Hän hurmaa kaikki veijarin silmillään, joiden ripset ovat pidemmät kuin monella huippumallilla.

Kaksosten äitinä olen joutunut kohtaamaan riittämättömyyden tunteen. Sydän tuntuu saavan säröjä aina, kun toinen joutuu itkien odottamaan vuoroaan. Ja se itku tulee usein juuri silloin, kun olen esimerkiksi pesemässä toiselta kakkapyllyä tai hakemassa toista unilta. Tuttuja ovat myös tilanteet, jolloin molemmat haluaisivat täyden huomion ja jakamattoman sylin lohdutuksineen. Rutiinit ja luovat keksinnöt ovat kuitenkin saaneet arkemme pyörimään melko mallikkaasti. Töistä tulevaa isiä tervehtii useammin kolme hymyilevää naamaa kuin itkukolmikko.

Lapsettomuus tuntuu nyt toisaalta ihan hetki sitten koetulta kiviseltä polulta ja toisaalta hyvinkin kauaksi kadotetulta ajalta. Samastun helposti edelleen lapsettomiin ja kaikkeen lapsettomuuteen liittyvään. Kuitenkaan en ole enää lapseton. Olen saanut haavani täyteen balsamia. Kaikki on hyvin pitkälti juuri niin, kuin kolme vuotta haaveilinkin elämän joskus olevan.

Lapsettomasta lapselliseksi

2009-05-15T16:32:00.007+03:00

Kolmen päivän käynnistelyn ja säännöllisten mutta ei kovin kivuliaiden supistusten jälkeen alkoi tapahtua. Perjantai-iltana 1.5. supistuksista tuli hieman kivuliaampia, mutta kuuma suihku ja lämpötyyny auttoivat niihin. Nukkumaan en osannut kuitenkaan alkaa, joten yöhoitaja toi minulle Panadolin ja Opamoxin. Niiden avulla nukahdin joskus yhden aikaan yöllä. Puoli neljältä heräsin pissahätään ja vessaan kävellessäni tunsin, että pissa tulee housuun. Vessassa tajusin, että minusta valuva neste ei taidakaan olla pissaa. Samassa alkoi kipeät supistukset ja hätäännyin. Soitin kutsukelloa ja hoitaja tuli paikalle. Siitä hetkestä eteenpäin muistikuvani ovat hataria ja satunnaisia.

Hoitaja tarkisti kohdunsuun tilanteen: kanava oli hävinnyt, mutta en ollut auennut illan 3,5 sentin mitasta kuin puoli senttiä enemmän. Koko ajan kipeytyvien supistusten ja vesien menon vuoksi lähdettiin kovaa kyytiä pyörätuolilla synnytyssaliin. Jossakin matkan varrella olen soittanut miehelle, että lähtee heti tulemaan paikalle. Äidille olen myös soittanut ja kertonut, että se on menoa nyt.

Synnytyssalissa ehdin olla hetken ajan ennen kuin mies saapui paikalle. Supistukset alkoivat olla todella tuskallisia ja kätilö antoi minulle ilokaasumaskin. Maski tuntui inhottavalta enkä tuntunut saavan henkeä. Kätilö vain patisti hengittämään maskiin ja minä kysyin hädissäni, onko minun pakko. Ei kuulemma ollut ja samantien työnsin maskin niin kauas kuin yletyin. Synnytyksen aikaisten tyhmien kysymysteni lista onkin pitkä, vaikka en kauaa ehtinyt salissa ollakaan. Minua janotti kamalasti, mutta minulle ei annettu vettä sektion varalta. Pian aloin elää vain supistuksesta supistukseen, enkä tajunnut ympäröivästä maailmasta mitään. Valitin ja huusin välillä apuakin, mutta eipä minua kukaan osannut auttaa. Kätilö yritti rauhoitella, että anestesialääkärille on soitettu ja hän on pian tulossa laittamaan epiduraalin. Sitten kätilö lähti hetkeksi pois ja jäimme mieheni kanssa kaksin. Kivut olivat kamalat ja soitin kätilön melkein heti takaisin.

Kätilö tarkisti kohdunsuun tilanteen ja yllättyi: olin täysin auki eikä mitään epiduraalia enää ehditä laittaa. Samassa huone tulvahti täyteen ihmisiä ja minua alkoi ponnistuttaa. Sänky muutettiin poikkipöydäksi, mutta toiselle jalalle ei löytynyt pidikettä ja jouduin pitämään jalkaa huteralla metallituella. Sain luvan alkaa ponnistaa kello 5.10. Ensimmäiset kaksi ponnistusta karjuin kivusta. Minua neuvottiin pitämään hengitystä ja ponnistamaan leuka rinnassa. Seuraavat supistukset ponnistin kätilöiden ja lääkärien ohjeilla ja kannustamina. Tuntui, että happi loppuu, mutta ponnistin aina niin kauan, kunnes vielä vielä vielä -käskyt loppuivat. Jossain vaiheessa kätilö leikkasi välilihan. Päätin kivusta ja repeämisen tunteesta huolimatta edelleen totella ohjeita ja työntää ensimmäisen vauvan ulos. Kello 5.30 maailman kaunein tyttövauva syntyi ja parkaisi ensitöikseen. Hänet nostettiin ylös niin, että näin hänet ja sain pikaisesti koskettaa pikkuruisia sormia. Itkin onnesta ja huolesta: onhan vauvalla kaikki hyvin? Minulle vakuutettiin, että tyttö on kunnossa. Hän oli 44 cm pitkä ja painoi 2260 g. Lastenlääkäri vei hänet pois ja minä siirryin ajattelemaan toista tulokasta.

Tytön syntymän jälkeen en tuntenut enää kunnolla supistuksia. Varmistin lääkäriltä aina, oliko nyt oikea aika ponnistaa. Pojan pylly syntyi ensin, mutta loppu ei tullutkaan niin helpolla kuin tytön kohdalla. Kun pääkin oli syntynyt kello 5.52, oli tunteiden sekamelska valtava. Olin helpottunut, että synnytys oli ohi, mutta pelkäsin kovasti vauvojen puolesta. Poika ei itkenyt heti, kuten tyttö oli tehnyt. En myöskään saanut koskettaa häntä ennen kuin hänet vietiin pois. Sen verran ehdin nähdä, että täydellinen pikkuinen poika muistutti kovasti isäänsä. Hänen pituutensa oli 47 cm ja paino 2640 g.

Pojan syntymän jälkeen sali tyhjeni ihmisistä, joita oli kuulemma minun ja mieheni lisäksi ollut synnytyksessä mukana seitsemän. Mies lähti saattamaan vauvoja kohti vastasyntyneiden teho-osastoa ja minä jäin kätilön paikattavaksi. Tikkien määrää en tiedä, mutta paljon niitä tuli sekä välilihanleikkaushaavaan että yhteen repeämään. Olin väsynyt ja likainen. Minua ei päästetty suihkuun, vaan kätilö pesi minut sänkyyn.

Mies tuli takaisin saliin mukanaan kuvia ja videopätkiä lapsistamme. Itkien katselin niitä ja kyselin, onhan kaikki varmasti heillä hyvin. Mies vakuutteli lasten voivan mainiosti. Pojalle oli laitettu ylipainemaski hengityksen avuksi, tyttö taas hengitti alusta asti ilman apuja.

Vietimme synnytyssalissa kolme tuntia, jonka jälkeen minut siirrettiin takaisin tutuksi tulleelle vuodeosastolle. Väsymyksestä huolimatta en malttanut nukkua. Kännykkä alkoi tulvia onnitteluviesteistä ja minä en ollut uskoa, että meistä todella oli tullut vanhempia. Olisin halunnut heti vauvojen luokse, mutta hoitajat sanoivat, että minun on ensin selviydyttävä vessareissusta. Minua huimasi ja alapäätä särki. Vasta iltapäivällä uskalsin nousta sängystä ylös. Kävelin seiniä pitkin vessaan: olin päättänyt selvitä sinne, jotta pääsisin katsomaan lapsiani. Myöhemmin selvisi, että hemoglobiinini oli tippunut 80:een, mistä paha huimaus johtui.

Vihdoin kolmen jälkeen saimme luvan lähteä pyörätuolilla kohti teho-osastoa. Keskoskaapeissa nukkuivat rakkaat lapsemme - ja taas äitiä itketti. Olin muuttunut lapsettomasta lapselliseksi.

Kauan odotetut pienet syntyivät siis 2.5. raskausviikoilla 34+6. Muutaman ensimmäisen päivän he olivat teho-osastolla, kunnes siirtyivät osaston puolelle. Siellä he nyt kasvavat ja opettelevat syömistä. Poika on ollut pari kertaa sinivalohoidossa ja tyttö kerran. Mitään muita ongelmia ei heidän elämänsä ensitaipaleella ole ollut. Ensi viikolla saamme mahdollisesti aloittaa normaalin vauva-arjen koko perheen voimin uudessa kodissamme, johon muutimme viikko sitten.

Blogini taitaa saada nyt päätepisteen. Haau ja pikkuiset keskittyvät uuteen elämään ja rakastamaan toisiaan. Voi olla, että kirjoitan vielä joskus, mutta nyt on aika nauttia. Kiitän tuhannesti teitä kaikkia ihania lukijoita. Ette usko, miten silmäni kostuivat lukiessani ihania onnitteluviestejänne. Te olette tukeneet ja kannustaneet minut tämän taipaaleeni onnelliseen loppuun, josta kaikki vasta alkaa.

Käynnistys aloitettu

2009-04-29T15:20:00.002+03:00

Pari tuntia sitten otin ensimmäisen käynnistystabletin. Yhtään supistusta en ole tainnut vielä tuntea, mutta jotakin tuolla alamahalla tuntuu, liekö vain jännitystä? Saapa nähdä, syntyykö meille huhti- vai toukovauvat!

Viimeisiä hetkiä raskaana?

2009-04-25T21:58:00.004+03:00

Olen viettänyt viime ajat sairaalassa, mutta nyt pääsin viikonlopuksi kotilomalle. Huomenna illalla palaan taas osastolle. En olisi varmaankaan päässyt nyt edes kotiin, mutta koti-ikävä oli niin kova, että itkien anelin päästä edes päiväksi pois sairaalaympäristöstä. Tunteet ovat muutenkin heitelleet hirmuisesti: itku tulee todella helposti, mutta toisaalta olen myös välillä kauhean kiukkuinen.

Raskausmyrkytys etenee mutta onneksi maltillisesti. Verenpainelääkitys aloitettiin noin viikko sitten, ja sen avulla lukemat ovat pysyneet kohtuullisina. Virtsan vuorokausikeräyksessä proteiini on pikkuhiljaa kivunnut 0.4:stä 2.2:een, eli ei sekään älyttömän paha vielä ole. Turvotus on melkoista, ei tee mieli katsoa itseään peilistä.

Päivä kerrallaan edetään, mutta lääkäri puhui jo vähän siihen malliin, että käynnistystä harkitaan ensi viikoksi. Vauvojen painoarviot olivat eilen noin 2050 g ja 2400 g. Huomenna tulee täyteen odotettu 34+0.

Olen tutustunut osastolla ihanaan kanssaodottajaan. Tuntuu kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Ilman häntä päivät tuntuisivat sairaalassa varmasti vieläkin pidemmiltä. Muitakin mukavia uusia tuttavuuksia on tullut.

Minusta tuntuu jo melkein oudolta ajatella, että joillakin raskaus etenee normaalisti ja että sen saa viettää kotioloissa loppuun saakka. Normaalimpaa minulle on se, että ympärillä olevilla on ennenaikaisesti kypsyneet paikat, raskausmyrkytys, aikaisia supistuksia tai raskaushepatoosia ym. ym. Onhan tuolla osastolla myös paljon niitä, jotka ovat tulleet täysillä viikoilla käynnisteltäväksi. Heidän tilanteisiinsa onkin vaikeampi samastua. Vaikka uskon sen, että voi olla tuskallista odotella vauvan syntymää, kun viikot on 42+0 eikä mitään tapahdu, en silti osaa vilpittömästi heitä lohdutella. Sympatiat ovat enemmän heidän puolellaan, jotka pelkäävät ennenaikaisuutta ja lapsen menetystä.

Lapsettomuus tuntuu olevan outo käsite sairaalassa. Olen muun muassa kuunnellut kätilön ja huonekaverin juttuja siitä, kuinka lapset kannattaa tehdä pienellä ikäerolla, että heistä on toisilleen leikkikaveriksi. Tällä huonekaverilla oli kotona reilun vuoden ikäinen esikoinen ja toisen synnytystä käynnisteltiin. Yksi hoitaja sanoi ensi kerran minut tavatessaan, että vau, ensimmäinen raskaus ja heti kerralla kaksoset. Ei ollut tainnut tutustua papereihini kovin hyvin.

Varmaankin parikymmentä kertaa olen kuullut parin viikon sisällä kysymyksen siitä, onko meillä suvussa kaksosia ja jatkokysymyksen: ai, no oliko yllätys? Olen yleensä kertonut kyselijöille avoimesti, että meidän lapset on tehty laboratoriossa, eikä silloin suvussa olevat kaksoset vaikuta asiaan. Tämän jälkeen on yleensä todettu vaisu "aijaa" ja vaihdettu puheenaihetta.

En osaa yhtään ajatella, että pian tämä mahani lakkaa sätkimästä ja meistä tulee äiti ja isä. Millaista se sitten onkaan? Miten ihmeessä kestän kauhean ikävän, kun joudun olemaan erossa pikkuisistani, jotka joutuvat olemaan muutamia päiviä tai viikkoja lastenosastolla? Ne ajat ovat varmasti älyttömän raskaita.

Huomenna, kun palaan sairaalaan, saan mukaani kannettavan ja lainamokkulan. Pääsen sitten päivittelemään kuulumisia vähän useammin. Kannattaa tarkkailla myös kommenttiboxia, sillä sitä kautta luultavasti tulevat ensiuutiset vauvojen synnyttyä.

Kotona taas!

2009-04-10T19:05:00.004+03:00

Kaunis kiitos Almanakka, että välitit viestini kommenttiboksin kautta tänne!

Väsyttää kovasti, mutta kerron viime päivien tapahtumat nyt pikaisesti kuitenkin. Keskiviikkoaamuna normaalilla äitipolikäynnillä verenpaine oli korkealla (150/100), pissassa proteiinit yhdellä plussalla ja turvotusta viikon aikana oli tullut kaksi kiloa. Ultrassa huomattiin, että Aa oli 400 grammaa Beetä pienempi (painot 1500 ja 1900 g). Aalla oli myös lapsivesimäärä vähän vähentynyt. Kohdunsuun tilanne oli ennallaan. Näiden kaikkien asioiden takia lääkäri halusi ottaa minut osastolle. Raskausmyrkytystä ainakin epäiltiin.

Olin kamalan peloissani, kun kukaan ei kertonut, onko nyt joku isompi hätä kyseessä vai mikä on tilanne. Hoitajat osastolla eivät osanneet vastata mihinkään kysymykseeni kunnolla, enkä nähnyt lääkäriä keskiviikon jälkeen ennen kuin tänään. Tähän aamuun asti makasin osastolla niin, etten saanut liikkua kuin samassa huoneessa olevaan vessaan. Ruokakin tuotiin sänkyyn. Vauvojen sydänkäyriä otettiin kahdesti päivässä ja samoin verenpainetta. Kaikki oli niissä aina kunnossa. Verenpainekin laski heti keskiviikkoiltana jo minulle normaalille tasolle. Ke-to-aikana kerättiin vuorokausivirtsa, jossa proteiinit oli vain ihan vähän koholla (joku siihen liittyvä luku oli 0.4). Sain myös kortisonipiikit kahtena iltana vauvojen keuhkoja kypsyttämään.

Tänään sitten tosiaan pääsin lääkärin puheille. Olin päättänyt, että en lähde tutkimushuoneesta pois, ennen kuin saan vastaukset kaikkiin mielessäni pyörineisiin kysymyksiin. Onneksi lääkäri oli todella mukava ja osasi selittää asiat hyvin. Hänen mielestään vauvojen kokoero ei ole ollenkaan huolestuttava, ja se selittyy pitkälti sillä, että mittausvirhe voi olla +- 15 %, lisäksi kaksosten normaali kokoero voi olla 20 % ja meillähän pientä kokoeroa on ollut ihan alkiovaiheesta asti. Näiden kaikkien kolmen tekijän kannalta ajateltuna mitään hätää ei kuulemma ole. Lääkäri tutki pitkän aikaa molempien vauvojen napavirtauksia ja totesi nekin oikein hyviksi. Aan vesimääräkin oli kuulemma aivan tarpeeksi hyvä. Kokomittauksia ei nyt tehty.

Kotiin pääsin nyt kahdeksi päiväksi. Mittaan verenpainetta ja testaan pissan proteiinia kahdesti päivässä. Sunnuntaina menen käymään osastolla sydänkäyrillä ja pääsen taas pariksi päiväksi kotiin, jos millään alueella ei mitään kummempaa muutosta ole tapahtunut. Tiistaina menen sitten jälleen osastolle, jossa ultrataan ja tutkitaan kaikki tarkemmin. Mahdollisesti silloin jään sairaalaan seurantaan, mutta saatan päästä kotiinkin.

Kysyin lääkäriltä, millaiset mahdollisuudet vauvoilla olisi nyt selvitä, jos syntyisivät. Hänen mukaansa Suomessa on niin hyvä keskoshoito, että mahdollisuudet ovat erinomaiset. Lastenlääkärit kuulemma huokaisevat, kun 30 raskausviikkoa on täynnä. Jokainen päivä on kuitenkin nyt eteenpäin, ja edelleen toivon pääseväni mahdollisimman pitkälle vauvat masussa.

Tässä oli nyt nämä tekniset kuulumiset. Paljon ajatuksia pyöri mielessä sairaalassa maatessa, ja kirjoitan niistä joskus myöhemmin. Lapsettoman identiteetti ja mietteet ovat näköjään tiukassa...

Virkatut villavaippahousut

2009-04-06T13:27:00.004+03:00

Nyt on pojallekin villahousut valmiit. Kommenttiboxissa kyseltiin ohjetta näihin virkattuihin villahousuihin, joten laitan oman lähteeni tähän

http://outiilona.vuodatus.net/page/Villavaippahousut+virkaten

En tosin noudattanut noita ohjeita oikeastaan ollenkaan tehdessäni näitä omia tuotoksiani, mutta tuosta sain kuitenkin vähän suuntaa ja ideaa, miten housut voisi virkata. Minä esimerkiksi teen housuihin yläosan pylväillä ja sitten vasta aloitan kiinteillä silmukoilla. Noiden nb-kokoisten housujen vyötärönympärys minulla on noin 34 cm (yhtään venyttämättä).

31+0 ja uudet villapöksyt

2009-04-05T15:15:00.006+03:00

Virkkasin taas uudet villahousut. Tuli aika söpöt, vaikka itse sanonkin! Aikaa noiden tekemiseen meni ehkä kolmisen tuntia. Lankana on noissakin Novitan Huopanen, ja housujen koko on newborn.

B-vauva on ollut kovin hiljainen viime päivinä. Eilen en tuntenut sen liikkeitä ollenkaan ja illalla sitten huolestuin. Soitin sairaalaan ja kysyin, kannattaisiko meidän tulla näytille. Sieltä pyydettiin tulemaan. Kello oli kymmenen illalla, kun lähdimme. Sydänkäyrien ja ultran jälkeen selvisi, että kaikki oli oikein hyvin. Bee oli pyörähtänyt perätilaan. Sen selkä oli kohdunseinämää vasten ja hurjaa tahtia viuhtovat jalat potkivat Aata eikä minua. Siksi siis en tuntenut ollenkaan liikkeitä. Lapsiveden määrä ja napavirtaukset olivat molemmilla myös kunnossa. Kohdunsuuta ei alettu katsoa, koska keskiviikkona jo olen menossa taas lääkärille.

Olen tyytyväinen, että lähdimme tarkastamaan tilanteen. Olimme kotona jo vähän jälkeen yhdentoista, eli reissuun ei mennyt kuin tunti. Sain hyvin nukuttua yöni, kun tiesin, että vaikka oikealla puolella mahaa on ihan hiljaista, on kaikki kuitenkin hyvin.

Tässä vielä mahaa tasaviikoilta 31+0:

Pelottava yö

2009-04-02T10:33:00.003+03:00

Viime yönä ensimmäisen vessassakäynnin jälkeen alkoi poltella selkää ja mahassa tuntui kuukautiskipujen kaltaista kipua. Mitenkään älyttömän kipeää ei käynyt, mutta aiemmin ei ole tuollaista ollut. Yön aikana noita supistuksia tuli ehkä seitsemän. Nukuin noin tunnin pätkiä ja sitten taas heräsin joko kipuun tai pissahätään. Viiden aikaan pyysin miestä hakemaan Panadolia. Tunnin päästä siitä nukahdin vielä pariksi tunniksi. Nyt aamulla ei ole enää supistanut kivuttomasti eikä kivuliaasti.

Pelkäsin yöllä, että nyt vauvat syntyvät. Mies oli vielä enemmän huolissaan ja kyseli koko ajan, pitäisikö soittaa sairaalaan. Onneksi supistukset eivät olleet kuitenkaan säännöllisiä eikä kamalan kipeitä. Ehkä tuo eilinen yhtäkkinen muutos makoiluun kostautui sitten noin. Nyt en uskalla kyllä muuta kuin levätä.

Lepo jatkuu

2009-04-01T20:35:00.004+03:00

Viikon makaamisen jälkeen oli rankkaa istua äitipolilla monta tuntia ja kävellä vähänkään pidemmästi. Jouduin jättämään auton melko kauas, ja tietysti vain parkkihallin toiseksi ylimmässä kerroksessa oli tilaa. Mistään en löytänyt edes hissiä; mitenhän huonokuntoiset sairaalaanmenijät kykenevät parkkihallin rautaportaikkoja kävelemään?

Polilla kävin ensin lääkärin luona, joka ultrasi pikaisesti ja tunnusteli kohdunsuun tilanteen. Vauvat näyttivät tekevän hengitysharjoituksia ja olivat edelleen molemmat raivotarjonnassa. Mittoja ei nyt otettu, kun menen ensi viikolla taas tutulle synnytyslääkärille. Kohdunsuun tilanne oli sama kuin viime viikolla. Onneksi siis ei ainakaan muutosta huonompaan ole tullut. Tämän lääkärin mukaan saan jonkun verran istuakin, mutta pääasiassa pötkötellen jatkan edelleen. Siivoaminen ja lenkkeily ynnä muu on kiellettyä puuhaa.

Lääkärin jälkeen menin diabeteshoitajan juttusille. Muutama paastoarvoistani on nyt viikon aikana ollut ylärajoilla, joten hoitajan mielestä kannattaa aloittaa pistämään pitkävaikutteista insuliinia 2 yksikköä iltaisin. Pahin pelkoni insuliinipiikeissä on ollut se, että miten tällaiseen pinkeään mahaan voi neulalla törkkiä. Onneksi sain luvan pistää piikit reiteen! Kuulemma mahaankaan pistämisessä ei ole mitään vaaraa eikä vauvoja voi neuloilla vahingoittaa, mutta reiteen piikityskin on ok.

Kyselin hoitajalta viime viikolla otetuista verikokeista. Kutina on jatkunut edelleen, iltaisin etenkin tosi voimakkaana. Hoitaja sitten alkoi katsoa, mitä maksa- ja sappiarvot olivat olleet, mutta kappas, eipä niitä oltu otettukaan! Kaikkia muita kokeita kyllä oli otettu mutta ei noita! Voi että suututti ja suututtaa vieläkin. Noiden kokeiden takia jouduin olemaan syömättä ja juomatta - ja ihan turhaan! Nyt sitten pitää taas paastota ja mennä jonottamaan labraan. Argh.

Polilta autolle kävellessä alkoi supistella ja pistää vasemmalle alamahaan. Muutaman sadan metrin matka kesti vaikka kuinka kauan, kun pysähtelin aina matkan varrella olleille penkeille levähtämään. Istuessa supistelut aina hellitti, mutta palasivat, kun jatkoin kävelyä. Minulla oli jo kauhea nälkäkin ja ärsytyskäyrä vain nousi. Autolle päästyäni tirautin pienet hormoni-itkut ja päätin, että ajan Hesburgerin kautta kotiin, sanoi verensokeri siihen mitä vain. Kyllähän se kerrosateria sokereita nostikin, mutta ei niin paljoa kuin kuvittelin. Tunti ruuan jälkeen arvo oli 8.1 (pitäisi olla alle 7.8). Kotona otin sitten parin tunnin päikkärit ja elämä näytti jo valoisammalta. Muutaman kerran nyt illallakin on supistanut, joten täytyy ottaa taas iisisti.

Villahousut

2009-03-30T21:15:00.002+03:00

Tässä on lupaamani kuva villapöksyistä. Vasemmalla on anopin kutomat ja keskellä ja oikealla minun virkkaamani. En tiedä, pitäisikö noihin vielä vyötärönauha lisätä? Noista minun tekemistä punaisista tuli aika pienet. Mahtuvatkohan ne edes vastasyntyneelle!?

30+1

2009-03-30T11:43:00.002+03:00

Eilen tuli täyteen kokonaiset 30 raskausviikkoa. Sitä olin pitänyt taas yhtenä etappina, josta iloitsen. Tästä eteenpäin aionkin olla onnellinen jokaisesta lisäpäivästä ja toivon, että joskus 7-8 viikon päästä tuskailisin, että eikö nämä nyt meinaa syntyä ollenkaan, vaikka aluksi pelottelivat varaslähdöllä.

Olen totellut lepomääräystä melko tunnollisesti. Lauantaina kävin miehen kanssa kaupassa, mutta muuten en ole turhia istunut tai kävellyt. Mahankovettumiset ovat hävinneet lähes kokonaan, joten ilmeisesti tämä lepo tehoaa. Äsken istuin jonkun aikaa ja tunsin inhottavia pistoja jossain tuolla kohdunsuulla. Luin jostakin, että sellaista voi tuntua, kun vauvan pää painaa kohdunsuuta.

Tänään olisi viimeinen perhevalmennus, mutta en tiedä, kannattaako minun sinne lähteä istumaan. Toisaalta olisi kyllä kiva käydä vähän jossain, mutta entä jos se pahentaa tilannetta? Sitten en voisi kuin syyttää itseäni. Ehkä minä nyt vain jatkan tätä pötköttelyä keskiviikon lääkärikäyntiin saakka ja kysyn sitten, kuinka ehdotonta lepoa on jatkossa jatkettava.

Olen tässä aikani kuluksi virkannut vauvoille kahdet villavaippahousut. Neuloa en osaa, joten kaivoin netistä tietoa ja ohjeita virkatuista villapöksyistä. Ihan kivat niistä tuli, pitää ottaa vaikka kuvatkin niistä tänne. Lankana käytin Novitan Huopasta.

Terveisiä sängystä, 29+3

2009-03-25T14:50:00.005+02:00

Aamulla kävin äitipolilla ja sain määräyksen vuodelepoon. Kohdunsuu oli yhdelle sormelle auki ja kanava lyhentynyt 2 senttiin (olikohan se viimeksi viitisen senttiä?). Olen lukenut monien yksösodottajien kokemuksia siitä, että tällainen on ihan normaalia ja vauva on pysynyt kohdussa täysiaikaiseksi asti. Ilmeisesti kaksosraskaudessa lääkärit ovat kuitenkin varovaisempia, kun lepoon tosiaan käskettiin. Istua ei saisi ruokailua pidempiä aikoja, koska vauvojen päät ovat todella alhaalla ja saattavat avata paikkoja lisää. Molemmat pikkuiset siis ovat nyt pää alaspäin. Painoarviot olivat vähän päälle 1200 ja 1300 grammaa ja kaikki muutenkin vauvoilla hyvin.

Viikon päästä tilanne katsotaan uudestaan. Nyt saan onneksi pötkötellä kotona, eikä sentään osastolle tarvinnut jäädä. Toivottavasti kohdunsuun tilanne pysyy levolla ennallaan ja saan jatkaa kotona oloa ensi viikon jälkeenkin.

Tytölle ja pojalle

2009-03-22T13:50:00.003+02:00

Kirpparilta löytyi tänään useampikin juttu vauvoille. Kuvassa näkyvien vaatteiden lisäksi ostin yhden lakanan ja patjansuojuksen (muovitetun froteen). Kaikille näille tuli hintaa yhteensä vähän yli 8 euroa. En ole aikaisemmin ostanut yksiäkään vauvojen pikkuhousuja, mutta nyt piti napata mukaan, kun hintaa oli vain 20 senttiä ja kunto kuitenkin oikein hyvä. Ilmeisesti jotkut tykkäävät kestovaippojen kanssa käyttää tiukahkoja pikkuhousuja, niin esimerkiksi harsot pysyvät paremmin paikallaan kuin pelkkien villahousujen kanssa.

Päivän väri on pinkki

2009-03-21T18:08:00.004+02:00

Kävin viikolla ostamassa kestovaippakankaita. Pul-kangasta ei ollut saatavilla kuin kolmea väriä: pinkkiä, punaista ja oranssia. Valitsin pinkin. Ensimmäisen vaipan(kuvassa vasemmalla) tekeminen ei sujunut ihan ongelmitta: ompelin muun muassa selkäpuolen kuminauhakujan väärälle puolelle vaippaa. Eipä se käyttöä haittaa, mutta eihän se kovin kaunis ole. Toinen vaippa onnistui jo paremmin. Molemmat ovat newborn-kokoisia taskuvaippoja (liekö se on oikea nimitys?). Kovin montaa en noita viitsi tehdä, kun ei etukäteen voi tietää, sopivatko ne meidän vauvoille. Itsestäni ainakin tuntuu, että nuo kyllä vuotavat reisien kohdalta. Ohjeiden mukaan kuitenkin kuminauhat niihin laitoin, mutta silti tuntuu, että reisien aukot jäivät liian isoiksi.

Kaikki vaippatarvikkeet (pul, fleece ja tarranauhat) maksoivat yhteensä 20 euroa. Käytettynä olen nähnyt myytävän tuollaisia taskuvaippoja noin 8-10 euron hintaan. Tavallaanhan olen nyt jo melkein säästänyt, kun olen tehnyt kaksi vaippaa ja kankaita on vielä jäljellä vaikka kuinka. Jämäpaloista ompelin kestoliivinsuojat. Niistäkään en tiedä, millaisia sitten käytössä ovat, mutta eiköhän ne ainakin hätävaroina mene. Yhden kestositeen aloitin myös, mutta se ei ole vielä valmis. Vanhoista pyyhkeistä tein imuja, jotka eivät kyllä noihin pienimpiin taskuvaippoihin taida käydä. Uskon noillekin kuitenkin jotakin käyttöä löytyvän.

Ystäväni pyysi minulta jonkin helpon pehmohahmon kaavan. Annoin yksinkertaisen nallekaavan ja samalla näytin, miten se tehdään. Kuvassa oikealla on noin vartissa valmistunut nallukka.

Kovin vaaleanpunaisia ovat nämä tämänkertaiset ompelukseni. Ajattelen kuitenkin, että ehkä pojallekin voi pinkin vaipan pukea ilman, että hän siitä suuria traumoja saa. Seuraavaksi voisin silti metsästää jotakin neutraalimman väristä pul-kangasta.

Jonkin aikaa sitten kirjoitin, etten ole innostunut harso+villahousu-yhdistelmästä kestovaippana. Täytyy nyt pyörtää sekin mielipide. Anoppi lupasi neuloa meille muutamat villikset, ja itse olen jo opetellut harsojen taittelua. Niin se mieli muuttuu ja kestovaippamaailma vie mukanaan. Toivottavasti olen yhtä innostunut vielä vauvojen synnyttyäkin.

Raaps raaps

2009-03-20T11:31:00.002+02:00

Kutina ei ole loppunut. Pyysin neuvolasta lähetteen verikokeisiin (maksa- ja sappiarvot) ja eilen sain tulokset: arvot ovat vähän koholla. Niinpä tietenkin. Raskaushepatoosi minun vaivalistastani vielä puuttuikin. Kuulemma arvot eivät ole kuitenkaan niin pahat, että täytyisi nyt vielä mitään tehdä, mutta ensi viikolla ne katsotaan uudestaan. Kutina on kyllä ehkä vähän pahentunut, joten pahoin pelkään, että ei ne arvot ainakaan laskeneet ole.

Tiistaina kävin diabeteshoitajan juttusilla. Olen pitänyt viime viikon ajan ruokapäiväkirjaa ja mittaillut verensokeriarvoja. Syömiseni kuulemma näyttivät hyviltä ja samoin suurin osa vs-arvoista. Minulta mitattiin myös pitkäsokeri, joka näyttää ilmeisesti jotain tietoja sokeriarvoista useamman kuukauden ajalta taaksepäin. Sen lukema meni kuulemma viitearvoihin. Jatko-ohjeiksi sain mitata viikon ajan vs-arvoja viidesti päivässä ja jatkaa ruokavaliohoitoa. Ensi viikolla käyn sitten diabeteshoitajan luona uudestaan. Myös sisätautilääkärille oli laitettu lähete, mutta en oikein saanut selvää, mitä siellä sitten tehdään. Arvioikohan se lääkäri sitten insuliinintarpeen? Ensi viikolla on myös ultra. Jännä nähdä, minkäkokoisia pikkuiseni nyt ovat.

Painoni oli muuten pudonnut viikon aikana melkein puoli kiloa! Tähän asti joka kerta paino on ollut +jotakin. Ruokavaliomuutos todella siis taitaa toimia. Diabeteshoitajan luona käynnistä saakka kaikki vs-arvoni ovat olleet alle rajojen, paitsi yksi lounaanjälkeinen arvo. Silloin söin yliopistolla makarooni-tonnikalavuokaa. Kotona yritän makaroonia vältellä, tai sitten otan sitä vain ihan vähän. Se näköjään on sellainen ruoka-aine, joka nostaa minulta verensokerit pilviin.

Eilen en voinut vastustaa kiusausta tehdä Foodoo-ohjelman innoittamana omenapannukakkua. Tein vain puolikkaan annoksen. Korvasin sokerin makeutusjauheella ja osan vehnäjauhoista vehnäleseillä. Herkkua tuli, eikä verensokerini ollut ollenkaan koholla syömisen jälkeen!

Maha

2009-03-15T12:44:00.003+02:00

Minun mahani kasvaa kai pitkittäissuunnassa, kun tuntuu, että nämä kaikki kuvat ovat samanlaisia. Nyt kuitenkin viikon aikana kohtu on selvästi kasvanut korkeammalla, kun istuminen on muuttunut hankalammaksi ja kaarituelliset rintaliivit painavat ikävästi. Kuinka ylös se voi noustakaan? Sehän on kohta kaulassa!

28+0

2009-03-15T08:48:00.005+02:00

Yksi asettamani rajapyykki on taas saavutettu! Tämän jälkeen syntyvillä lapsilla on 90 prosentin mahdollisuus selvitä hengissä.

Eilen jouduin soittamaan ensimmäistä kertaa synnyttäjien vastaanottoon. Alkuillasta alkoi yhtäkkiä kamala kutina ympäri kehoa, eniten selässä ja käsivarsissa. Soitin varmuuden vuoksi sitten sairaalaan ja kysyin, kuinka akuutti hätä on, jos kutina johtuu kohonneista maksa-arvoista. Ohjeeksi sain tulla käymään, jos en saa kutinalta nukuttua. Rasvasin koko kehon Ceridal-öljyllä ja yö sujui ihan hyvin. Nyt aamulla taas kutittaa kovasti. Raskaushepatoosi aiheuttaa kuulemma eniten kutinaa kämmenissä ja jalkapohjissa, mutta minulla kutisee enemmänkin niiden sivuilta sekä muualta kehosta.

Verenpaine on pysynyt viime päivät minulle normaaleissa lukemissa eli noin 130/85:ssä. Viimeksi äitipolikäynnillä lääkäri sanoi olevan aihetta huoleen sitten, jos alapaine nousee yli 95:n. Verensokerit sen sijaan ovat olleet vähän mitä sattuu. Eilen paastoarvo ja aamupalan jälkeinen arvo olivat normaalit (alle 5.5 ja 7.8), mutta lounaan ja päivällisen jälkeiset lukemat olivatkin sitten liian suuret (10.7 ja 8.8). Aamupalan ja lounaan väli venyikin liian pitkäksi ja söin liikaa, joten raja-arvon ylitys oli odotettua. Päivällinen sen sijaan oli kevyt, mutta silti arvo oli liian korkea. Samoin tämän aamun paastoarvo oli huima 6.5. Toivottavasti saan ajan äitipolille pian.

Vauvat potkivat ja myllertävät ihanasti koko ajan. Osa liikkeistä on muuttunut sellaiseksi puskemiseksi nopeiden potkaisujen sijaan. Tuntuu niin kuin ne välillä ottaisivat käsillä ja jaloilla selkärangastani kiinni ja työntäisivät kaikin voimin pyllyjään mahastani läpi. Rakkaat pikkuiset!

Ostoksia

2009-03-12T13:01:00.003+02:00

Mikä olisi parempi keino piristää itseään kuin shoppailu? Ostin Aalle ja Beelle kotiutumispuvut kokoa 56 (Halpa-Hallista, 12.90 e/kpl). Kirpparilta löytyi kaksi kokoa 50 olevaa bodya tytölle (yht. 2.50 e). Nuo velourhaalarit ovat lähes ainoat vauvanvaatteet, jotka olen uutena ostanut (lisäksi vain pari bodya). Käytettynä ostetuissa ei ole juurikaan toisiinsa sopivia vaatepareja tytölle ja pojalle. Jostain syystä minusta on kuitenkin kiva ajatus, että kotiutumispäivänä vauvojen vaatteet ovat samanlaiset, ja siksi ostin nuo puvut uutena. Pitää vähän hienostella!

Tärkeää tukea

2009-03-11T18:58:00.003+02:00

Eilisestä lääkärin soitosta en paljoa hyötynyt. Kuulinpahan kuitenkin sen, että minulla on VIELÄKIN pissatulehdus! Kaksi lääkekuuria olen siihen jo syönyt ja nyt reilun viikon verran estolääkettä, mutta ei tepsi. Tänään aloitin sitten kolmannen lääkekuurin ja jätin estolääkkeet tauolle. Sokeriarvoista lääkäri ei olisi sanonut mitään, ellen olisi itse kysynyt. Tosin eipä hän siltikään asiaan tuumannut muuta kuin että huomenna (tänään siis) menen neuvolaan juttelemaan ruokavaliosta, ja sairaalaan laitetaan lähete.

Tänään kävin sitten omalla neuvolantädilläni. Diabetesjuttujen lisäksi katsottiin kaikki normaalikäynnin jututkin, koska seuraava neuvola minulla olisi ollut jo nyt perjantaina, joten ne asiat yhdistettiin nyt tämänpäiväiseen käyntiin. Raskausviikkoja on 27+3. Verenpaineen mittailua jatkan kotona raskauden loppuun saakka. Tähän asti se on pysynyt normaalin ylärajalla juuri ja juuri. Sf-mitta oli 33 cm eli käyräni kulkee jossain pilvissä, mikä on kaksosodottajalle kuitenkin normaalia. Vauvojen sykkeet olivat noin 140 ja 150. Kovasti rakkaat potkivat doppleria, kun kuuntelimme sydänääniä. Paino oli noussut viikossa noin 300 grammaa, mikä taitaakin olla pienin viikkonousu tähän mennessä. Yhteensä painoa on tullut himpun alle 10 kiloa.

Ruokavalio-opastuksessa ei ollut mitään uutta. Kyllähän minä tiedän, miten syödään terveellisesti, mutta en vain ole niin tehnyt. Itku tuli neuvolassakin, kun kerroin, miten masentunut eilen olin. Minua hävettää, kuinka olen päästänyt itseni näin lihavaksi. Avauduin siinä sitten vähän siitäkin, kuinka näiden vajaan kolmen lapsettoman vuoden aikana olen onnistunut keräämään lähes 30 kiloa ylipainoa. Jokaisen hoidon aikaan tai jälkeen olen lihonut noin 10 kiloa. Terveydenhoitaja oli empaattinen ja halasikin. Ehkäpä sain vähän mieltäni kevyemmäksi. Hänen ohjeiden mukaan en vilkuile enää taaksepäin vaan katson tulevaan.

Viimeksi äitipolikäynnillä kysyin lääkäriltä pulssistani, joka on koko ajan noin 100, mutta pahimmillaan jopa yli 120. Silloin minulta otettiin verikokeita ja sanottiin, että jos niissä jotakin ilmenee, minulle soitetaan. Puhelua ei tullut. Tänään sitten neuvolassa asia tuli taas puheeksi. Terveydenhoitaja soitti varmuuden vuoksi sairaalaan ja kysyi verikokeitteni tuloksia. Kuulemma kaikki muu on kunnossa, mutta kilpirauhasarvot olivat kymmenyksen pienemmät kuin viitearvon alaraja on. Meillä on suvussa lähes kaikilla aikuisilla naisilla kilpirauhasen vajaatoimintaa, ja itsekin olen käynyt sukurasitteen vuoksi parin vuoden välein arvoni tarkistuttamassa. Nyt siis näyttäisi vähän siltä, etten minäkään tuolta tule tulevaisuudessa välttymään. Tällä hetkellä arvot eivät kuitenkaan kai poikkea viitteistä niin paljoa, että asialle pitäisi tehdä jotain, mutta kätilö sanoi kysyvänsä asiaa vielä lääkäriltä. Saan tietää lääkärin mielipiteen sitten seuraavalla polikäynnillä.

Olen kirjoittanut joskus aiemmin äidistäni, jonka kommentteja etenkin painostani ja ulkonäöstäni pelkään. Raskauden edetessä meidän keskustelumme ovat kuitenkin olleet antoisampia kuin koskaan. Etenkin nyt näitä vaivojani surkutellessa olen saanut hänestä ihanan tuen. En ole kuullut yhtäkään syyllistävää sanaa enkä ilkeätä kommenttia. Eilen ja tänään olemme puhelimessa jutelleet diabeteksesta ja olen hänellekin sanonut, kuinka pahalta tuntuu, etten ole aiemmin herännyt toimimaan. Olisin kuvitellut kuulevani saarnaa tai harmittelua siitä, etten tosiaan ole huolehtinut itsestäni. Mutta äiti onkin ymmärtänyt! Hän on kuunnellut ja lohduttanut, eikä syyttänyt minua mistään. Ruokavalioremonttiini hän sanoi, ettei minun kuitenkaan kannata äärimmäisyyksiin itseäni kiusata eikä elää esimerkiksi vain porkkanoilla. Ja että kuulemma olen järkevä ja osaan elää terveellisesti, kun vain niin päätän. Olisipa äiti ollut lähempänä, jotta olisin voinut halata häntä. Tuskin hän ymmärtääkään, kuinka tärkeää on kuulla häneltä juuri tuollaisia sanoja.

Itkuinen tiistai

2009-03-10T10:59:00.003+02:00

Eilinen diagnoosi taisi olla minulle melkoinen shokki, vaikken sitä sellaiseksi heti tunnistanut. Mieli on nyt ihan maassa, ja olen surffailusta sekaisin. Diabeteksen ruokavaliohoidosta tuntuu olevan monta eri mielipidettä, ja kaikille niille löytyy innokkaat puolustajat. Mistä voin tietää, kuka on oikeassa? Muiden kokemuksia lukemalla selvisi, että lääkäritkään eivät vedä yhtenäistä linjaa. Toiset suosittelevat hiilihydraattien karsimista ja toiset vähärasvaista ruokavaliota. Oman lääkärini mielipidettä en ole vielä kuullut. Neuvolasta ei sanottu, mihin aikaan hän tänään soittaa.

Toisaalta oli kyllä hyvä, että minut pudotettiin nyt kunnolla maan pinnalle. Elämäntapani ovat olleet hirveät tämän raskauden aikana. Miksi en ole ottanut asiaa vakavasti aikaisemmin? Miksi olen antanut itseni valua näin alas? Itkettää, suututtaa, masentaa.

Raskausdiabetes

2009-03-09T13:15:00.003+02:00

Sokerirasituksen tulokset:

0 h 7.0
1 h 14.2
2 h 11.1

Ja nämähän ovat aivan liian korkeita arvoja kaikki. Huomenna lääkäri soittaa, miten jatkossa edetään. Itse ajattelin, että nyt karsin kaikki ylimääräiset hiilihydraatit pois. Leipää ja makaroonia tulee syötyä ihan kamalasti, joten sieltä joutaa suurimman osan karsia. Karppaajaystäväni kanssa kävin pitkän Messenger-keskustelun aiheesta ja sain hyviä vinkkejä leipäaamiaisen korvaamiseen ja muihinkin ruokailuihin. Opettelua tämä vaatii, mutta toivottavasti tuottaa tulosta.

27+0

2009-03-08T10:52:00.004+02:00

Viime yö oli hankala. Selkään sattui eikä missään asennossa ollut hyvä olla. Pissatti ja janotti vähän väliä. Ensi yö vähän pelottaa, koska aamulla on sokerirasitus. Miten pystyn olla juomatta mitään koko yönä?! Toivottavasti edessä ei ole yhtä uneton yö.

Perjantaina syöty pitsa ja lauantaina surffailu eräällä laihdutusfoorumilla sai minut motivoitumaan terveellisemmästä ruokavaliosta. En aio laihduttaa enkä stressata kiloista raskauden aikana, mutta yritän saada syömisiäni vähän järkevimmiksi. Tietokoneella tulee oltua nykyään monta tuntia päivässä, joten aloitin ruokapäiväkirjan pitämisen tuolla tutulla ja mukavalla foorumilla. Ideana on siis saada siten karsittua ylimääräiset mässäilyt pois. En kehtaa ahmia älyttömyyksiä, kun joudun ne kirjaamaan ylös. Eilisen ruokapäiväkirjan perusteella huomasin, että söin kuusi kertaa päivässä ja kolmella niistä kerroista liian paljon kerrallaan. Eikä tuo päivä edes vedä vertoja monellekaan niistä päivistä, joita viime aikoina on ollut. Sekä minä että vauvat voimme paremmin, kun yritän syödä terveellisemmin. Ehkä se auttaa myös verenpaineongelmiini.

Neuvolasta saadun vauvakirjan mukaan minun pitäisi jutella ja laulaa vauvoille. Minusta tuntuu hassulta, että höpöttäisin mahalleni. En ole sitä siis tehnyt. Koiralle tulee kyllä jutusteltua ja joskus lauleskeltuakin, joten eiköhän nuo vauvat sen ja normaalin muun ihmisten kanssa keskustemisen avulla kuule ääntäni tarpeeksi. Saman kirjasen mukaan tällä viikolla kohdun korkeus on noin 24 cm ja kohtu alkaa painaa keuhkoja ja saa äidin hengästymään entistä helpommin. Minullahan sf-mitta oli jo kuukausi sitten 28 cm (vai oliko se 27), joten on jännä kuulla perjantaina neuvolassa, miltä mitta näyttää nyt.

Huomenna meillä alkaa perhevalmennus. Sanoin neuvolassa, että haluaisimme tuohon tavalliseen valmennukseen, koska monikkoperhevalmennuksemme siirrettiin huhti-toukokuulle, mikä voi olla vähän liian lähellä synnytystä. Voihan se olla, että pääsemme sitten sinnekin, mutta halusin joka tapauksessa, että ainakin jossakin ehdimme käydä.

Vaatehankintoja

2009-03-05T12:11:00.006+02:00

Ompelin eilen ja tänään hoitopöydän yläpuolelle lokerikon. Siihen mahtuu sitten rasvat, harjat, kynsisakset ja toiseen lokeroon vaikkapa vaippojakin. Todellisuudessa lokerikko on isompi kuin se kuvassa näyttää olevan.

Kokojen 50-60 vaatteet olen pessyt ja laittanut kaappiin ja laatikoihin valmiiksi. Kaapissa on kaikki paksummat vaatteet ja laatikoissa bodyt, t-paidat, ohuet potkuhousut ja puolipotkarit.

Isompia vaatteita on kertynyt myös melkoisesti. Nekin olen jo pessyt, mutta ne pitäisi vielä lajitella koon mukaan pahvilaatikkoon odottamaan. Tässä kuvassa osa isommista vaatteista.

Petivaatteitakin meillä on aivan tarpeeksi: kaksi settiä äitiyspakkauksesta ja kaksi muuta. Sukkia, pipoja, hattuja ja töppösiä on myös paljon (liikaa). Toppapukuja ja vanupukuja on samoin useampia. Kestovaippoja haluaisin enemmän, mutta en ole muka raskinut niitä ostaa. Niitä on nyt vain yksi taskuvaippa ja 4 imua äitiyspakkauksista saatujen lisäksi. Eilen kirpputorilla olisi ollut kaksi taskuvaippaa hintaan 3 e / kpl, mutta ne olivat niin nukkaisen ja kuluneen näköisiä, että jätin ostamatta. Oikeastaan en edes tiedä, millaisia kestovaippoja kannattaisi hankkia. En ole jaksanut opiskella, millainen mikäkin vaippatyyppi on.

Ennen ja nyt

2009-03-04T20:32:00.003+02:00

Jos ensimmäinen raskauteni olisi jatkunut, laskettu aika olisi ensi maanantaina. Keskenmenon jälkeen ajattelin, että tuo päivä olisi täynnä surua ja katkeruutta. En osannut ollenkaan aavistaa, että jo seuraavasta siirrosta tulisin uudelleen raskaaksi ja alkaisin odottaa kahta lasta. Nyt olen onnellinen. En pelkää tulevaa maanantaita. Haikealta minusta varmaankin tuntuu, mutta potkujen tahdissa hytkyvä maha ja pienet vaatteet pyykkinarulla muistuttavat siitä, että onni ei sittenkään ohittanut meitä.

Toisinaan olen yhtä aikaa surullinen ja suuremmoisen iloinen. Surullinen olen siksi, että lähipiirissäni on edelleen paljon niitä, joita onni odotuttaa ja jotka purskahtavat itkuun kuullessaan raskausuutisia muilta yhä uudelleen ja uudelleen. En voi olla kuin kiitollinen omasta tilanteestani, mutta samaan aikaan tunnen avuttomuutta, kun en voi pyyhkiä surua pois muilta lapsettomilta.

Tällä viikolla kuulin ihanan uutisen ihmiseltä, joka on odottanut, yrittänyt ja käynyt läpi useampia hoitoja. Kylmät väreet kulkivat pitkin kehoani ja valutin onnenkyyneleitä. Harvoin kenenkään kertoma raskausuutinen saa minussa aikaan noin voimakasta reaktiota kuin nyt. Uutisen kuultuani en voinut olla vertaamatta ajatuksiani niihin, joita koin ennen raskautta. Silloinkin lapsettomien raskaudet koskettivat erityisesti, mutta näin vilpitöntä onnea en kyennyt tuntemaan toisten puolesta. Nyt vain elämä tuntuu kaikin puolin helpommalta.

Samat pienet arkiset asiat, joita tapahtui myös ennen raskautta, saavat minut nyt hymyilemään. Lapsettomuuden surussa mikään ei tuntunut miltään - ainakaan kovin voimakkaasti. Uusi huonekalu oli ennenkin ihan kiva, mutta nyt se todella piristää. Virkistävät metsälenkit koiran kanssa olivat myös aiemmin mukavia, mutta nekin tuntuivat vain sijaistoiminnoilta odottaessani muutosta lapsettoman statukseen. Nyt en ajattele siivoavani, leikkiväni koiran kanssa tai shoppailevani, koska se saattaa häivyttää tuskaani. Nyt teen noita asioita, koska ne ihan oikeasti tuntuvat mukavilta. Olen oppinut taas elämään.

Vaatteet kaappiin

2009-03-01T09:59:00.003+02:00

Viikko vierähti taas ja nyt mennään jo 27. viikkoa. Joka sunnuntai ihmettelen, miten sitä nyt ollaan tosiaan tässä: raskaana ja vieläpä melko pitkällä jo. Laskettuun aikaan on kolme kuukautta ja viikko. Ja minulla on vielä paljon tekemistä ennen sitä!

Muutamat viime päivät olen pessyt vauvanvaatteita ja laittanut niitä kaappiin. Perjantaina tuli postista ilmoitus, että äitiyspakkaukset odottavat meitä siellä. Huomenna käyn ne hakemassa ja pääsen jatkamaan pyykkiurakkaani. Lisäksi saan ensi viikolla ison laatikollisen tyttövauvanvaatteita eräältä nettitutulta. Samalta henkilöltä ostin jonkin aikaa sitten pinnasängyn, patjan, petivaatteita, reunasuojuksen ja kukkurallisen äitiyspakkauslaatikollisen poikavauvanvaatteita - ja kaikki nämä maksoivat yhteensä 30 euroa! Hän sanoi, että jos saamme myös tyttölupauksen, voin ostaa häneltä lisää vaatteita. Luultavasti meillä on sitten vaatteita jo ylikin tarpeittemme, mutta enpähän ole ainakaan omaisuutta niihin tuhlannut.

Tyttö ja poika

2009-02-25T13:23:00.003+02:00

Äitipolikäynti oli tänään. Vauvoilla on kaikki hyvin, äidillä ei ihan niin hyvin. Pikkuisen tytön (!) painoarvio on 820 g ja veli pisti vähän paremmaksi 880 grammalla. Molemmilla on kuulemma oikein kaunis sydän. Viimeksi kun ei noita sydämiä kovin tarkasti saatu katsottua, niin nyt syynättiin sitten senkin edestä. Lapsivettä myös on molemmilla normaalisti.

Minulla on pulssi ollut lähes koko raskauden noin 100, mutta nyt parina päivänä se on ollut levossakin jopa 120! Tämän vuoksi sain käskyn käydä antamassa verinäytteen. Pieni verenkuva ja kilpirauhasarvot otettiin. Parin päivän päästä lääkäri soittaa, jos niissä ilmenee jotakin. Pissatulehdukseen syön eilen alkaneen kuurin loppuun, ja sen jälkeen koko raskauden ajan täytyy syödä estolääkitystä. En muista, olenko edes kirjoittanut sitä, että pissatulehdus ei lähtenyt ensimmäisellä lääkekuurilla vaan nyt aloitin toisen.

Viime päivinä olleet kivuttomat supistukset eivät ole tehneet mitään tuhoa: kohdunkaula oli yli 4 cm ja paikat tiukasti kiinni. Seuraava äitipolin käynti on 25.3. Sitä ennen käyn neuvolassa ja sokerirasituksessa.

25+1

2009-02-23T22:13:00.003+02:00

Lapsemme Pöytäliina ja Ukko

2009-02-23T10:24:00.004+02:00

Reissu on ohi ja paluu arkeen koitti taas. Eilinen tuntui jotenkin todella hienolta päivältä, kun tuli täyteen 25 raskausviikkoa. Neuvolasta saadussa kirjassakin lukee, että nyt syntyvillä lapsilla on suuret mahdollisuudet selvitä. Ja mahdollisuudet paranevat päivä päivältä ja viikko viikolta. Kunpa nuo potkuttelijat saisivat olla kohdussani vielä monen monta viikkoa. Keskosuuspelko ei vain minusta lähde. En tiedä, miksi olen sitä pelännyt alusta saakka. Tuntuu niin pahalta ajatella, että lapset syntyisivät liian aikaisin ja joutuisivat olemaan viikkoja tai jopa kuukausia sairaalassa, kun itse olen kotona ja käyn vain vierailemassa lasteni luona.

Viikonloppu meni mukavasti, enkä kuullut ikäviä kommentteja. Äitini silitteli mahaani ja tunnusteli potkuja vähän väliä. Kovasti hän yritti myös udella vauvojen nimiä. Kun hän ei minusta saanut mitään irti, yritti hän tivata mieheltäni: "Niin mikä se tytönnimi teillä olikaan, oliko se Liina?" Mieheni vastasi: "Joo, Pöytäliinahan se." Appiukko taas vannotti, että emmehän laita pojannimeksi Ukkoa. Se ei kuulemma sovi pienelle vauvalle nimeksi. Minusta Ukko on suloinen nimi, mutta se ei kuulu meidän nimivaihtoehtoihin.

Meidän miettimämme ensimmäiset etunimet ovat melko harvinaisia, mutta kuitenkin suomalaiseen suuhun sopivia. Toisaalta meillä on myös yhtenä pojannimivaihtoehtona sellainen nimi, jota on annettu Vrk:n nimipalvelun mukaan yli 30 000. Toiset nimet tulevat sitten suvusta.

Kiirusta

2009-02-19T18:52:00.002+02:00

Viikko on mennyt taas hirmuisen nopeasti. Gradu ei ole edistynyt, kun muiden kurssien tehtäviin on mennyt niin paljon aikaa. Viikonlopuksi olemme lähdössä sukuloimaan, joten tämän viikon kiireet jatkuvat myös ensi viikolle, kun en viikonloppuna voi tehdä juuri mitään niiden eteen.

En ole nähnyt omia sukulaisiani joulun jälkeen. Miehen vanhemmat ovat käyneet meillä kerran tämän vuoden puolella. Minua vähän jännittää, millaisia kommentteja tällä kertaa saan ulkomuodostani - lähinnä äidiltä. Toivottavasti viikonloppu sujuu kuitenkin hyvin, eikä minun tarvitsisi pahoittaa mieltäni minkään asian suhteen. Mukavan reissun jälkeen jaksaisin sitten paremmin pureutua taas opiskelujuttuihin.

Olen nukkunut tähän asti kahdella tyynyllä. Toinen niistä on ollut pään alla ja toinen mahan tukena. Olen heräillyt joka kerta, kun olen kääntänyt kylkeäni. Viime yönä otin käyttöön vielä kolmannenkin tyynyn. Nyt on jalkojen väliin ja mahan tueksi omat tyynynsä. Ja miten iso vaikutus tuolla olikaan! Nukuin paljon sikeämmin, enkä heräillyt kuin muutaman kerran. Sain tuettua asentoni paljon paremmin, eikä mikään paikka tuntunut puutuvan, kuten aikaisempina öinä.

Selkä on alkanut antaa pieniä merkkejä siitä, että se saattaa pian kipeytyä. Käytin tukivyötä silloin, kun maha alkoi kasvaa, mutta nyt en ole sitä pitänyt moneen viikkoon. Eilen otin sitten senkin takaisin käyttöön, ja ainakin kävely tuntui vähän helpommalta sen avulla.

Ensi viikon keskiviikkona on seuraava äitiyspolin käynti. Saa nähdä, paljastuuko toisenkin vauvan sukupuoli tällä kertaa. Toivottavasti molemmat ovat kasvaneet normaalisti ja kaikki on muutenkin hyvin. Ainakin elossa pitäisi molempien olla, koska uskon erottavani molempien liikkeet päivittäin. Vasemmalla ylhäällä majaileva vauva (Bee?) taitaa olla se aktiivisempi heistä: liikkeitä tuntuu lähes tauotta. Useamman kerran päivässä tosin liikkuu toinenkin.

24+0

2009-02-15T19:32:00.003+02:00

Perjantaina neuvolassa mitattiin ensimmäistä kertaa sf-mitta. Se oli 27 cm. Täti oli kauhuissaan, eikä uskonut tulosta. Hän pyysi toisen terveydenhoitajan myös mittaamaan mahaani. Sama tulos tuli toiselta mittaajaltakin. Ilmeisesti oma neuvolantätini ei ole törmännyt kovin moneen kaksostenodottajaan, kun piti tuota mittaa niin suurena. Itse googlettelin, millaisia tuloksia muut ovat näillä viikoilla saaneet, ja samansuuntaisia mittoja sain vastaukseksi. Ei tuo siis niin tavatonta olekaan, mitä neuvolassa väittivät.

Painoa on tullut jo kahdeksan kiloa. Täytyy myöntää, että en ole ollut tarkkana syömisteni kanssa, vaan herkutellut välillä liikaakin. Turvotustakin minulla on tällä viikolla ollut jonkin verran: sukista on jäänyt nilkkoihin pienet painaumat. Yritän nyt välttää kaikkein suolaisimpia ruokia ja muutenkin pitää järjen päässä ruokailujen suhteen.

Kävin aamulla pitkästä aikaa uimassa. Uimapukukin mahtui vielä päälle! Huomenna menemme ystäväni kanssa jo uudestaan ja sitten loppuviikosta varmaan seuraavan kerran. Uinut en kyllä kuin 200 metriä, mutta vesijuoksin sitten perään 45 minuuttia. Oli ihana vain edetä vedessä ja haaveilla, kuinka sitten nelihenkisenä perheenä joskus tulemme uimahalliin viettämään mukavia hetkiä yhdessä. Vauvauinti minua kiinnostaa myös. Jos vauvat ovat terveitä eikä mitään estettä sille ole, varmaankin se voisi olla meille mukava harrastus.

Vauvat potkivat jatkuvasti. Ihana saada tuntea elonmerkkejä pikkuisista. Yhtenä yönä tosin en saanut nukuttua juuri ollenkaan, kun mahassa möyrittiin hetkeäkään rauhoittumatta. Jos oikea puoli hiljeni, vasen aloitti, kunnes taas toinenkin villiintyi.

Kiitos blogiystävät, -tutut ja -vierailijat

2009-02-14T09:20:00.004+02:00

Olen kirjoittanut blogiani vasta muutaman kuukauden, mutta sinä aikana on ehtinyt tapahtua paljon. Aloitin kirjoittamisen surullisissa ja epätoivoisissa tunnelmissa. Elämäni ensimmäinen raskaus oli kestänyt vain muutaman päivän. Kemialliseksi raskaudeksi kai sitä oikeasti kuuluisi kutsua, mutta se tuntuu jotenkin vähättelyltä siihen nähden, kuinka pahalta minusta tuntui.

Tulevaisuus ei näyttänyt iloiselta. Näin edessäni vain odotusta ja kidutusta: hoitoja hoitojen perään, kunnes luovuttaisimme. Toisaalta näin myös pitkät odotusvuodet adoptiorintamalla. Kaikki asiat tuntuivat laimeilta; vain lapsi tekisi minut onnelliseksi. En osannut iloita oikein mistään. Lapsettomuus oli niin kokonaisvaltaisesti mielessäni.

Blogin kirjoittaminen helpotti hetkittäin. Erityisesti teidän lukijoiden, tukijoiden ja ohikulkijoiden kommentit tuntuivat hyvältä: en ollut yksin. Minusta tuntui, että ihmiset välittävät, mikä on hassua, kun en kuitenkaan kommentoijia tunne ollenkaan.

Muiden blogien lukeminen ja niissä käyty keskustelu on vähintään yhtä tärkeää kuin omani kirjoittaminen. Ajattelen blogituttujani myös netin ulkopuolella. Jännittävinä hetkinä minun on käytävä katsomassa vähän väliä, onko jotakin tiettyä blogia päivitetty. Samassa tilanteessa olevien juttuja on luettava ahmien.

Syksy 2008 muutti kaiken. Epätoivon kaapu vedettiin pois päältäni yhtäkkiä ja suurin elein. Olin muuttunut hetkessä surullisesta lapsettomasta pelokkaaksi mutta onnelliseksi kaksosten odottajaksi. Tuo muutos tuntuu uskomattomalta edelleen. Minustako muka äiti? Voiko haaveeni toteutua todella? Juuri nyt tunnen toisen vauvoista potkivan rytmikkäästi aivan kuin kertoen: "Täällä me äiti olemme, ihan oikeasti." Olen onnellisempi kuin koskaan.

Haluan toivottaa teille kaikille lukijoilleni ihanaa ystävänpäivää! Kiitos, että olette edelleen siellä. Jokainen kommenttinne on odotettu. Niistä tiedän, etten edelleenkään ole yksin.

Raskauden alkamisen jälkeen kommentit ovat hieman vähentyneet, mikä on ymmärrettävää, koska blogini muuttui lapsettomuusaiheisesta raskaus- ja odotusblogiksi. Lukijatilastojen (Google analytics) mukaan lukijoita käy silti edelleen melkoisesti, ja vain murto-osa jättää kommentin. Olisi mukava kuulla jotain teistäkin, jotka yleensä ette kommentoi. Mikä blogissani kiinnostaa?

Imetysmietteitä

2009-02-08T14:24:00.006+02:00

Viime yö meni kaksosia imettäessä. Näin unta, että imetin vauvoja kahden tunnin välein. Välillä saatoin käydä yliopistolla tai jossain muualla jättäen vauvat kahdestaan pinnasänkyyn nukkumaan. Sitten tulin aina kiireesti kotiin imettämään.

Imetys on pyörinyt viime päivinä mielessäni, ja siksi se varmaan tuli nyt uniinkin. Haluaisin niin kovasti onnistua imetyksessä. Tuntuu vain, että olen kamalan tietämätön kaikesta imetykseen liittyvästä. Oma äitini ei ole imettänyt lapsiaan, eikä myöskään mummo. Maitoa ei kuulemma heiltä tullut. Samaa pelkään omalla kohdallani.

Olen myös mietiskellyt, onnistunko yhteisimettämään vauvoja vai täytyykö vuorotella. Tuossa viime öisessä unessa imetin molempia yhtä aikaa ja käytin apuna montaa tyynyä. Pitäisiköhän minun hankkia kaksosten imetystyyny? Ja jos sen hankkisin, niin etukäteen vai vasta syntymän jälkeen? Rintapumpun olen jo hankkinut, kun sain edullisesti. Jos käyttöä ei ole, myyn sen sitten eteenpäin.

- - -

Tänään alkoi 24. viikko. Kuulostaa jo aika hienolta. Kävimme eilen pitkästä aikaa yhdessä iltalenkillä miehen ja koiran kanssa. Minun menoni on aikamoista matelua. Yksin kun olen käynyt koiran kanssa kävelyllä, olen jo tottunut etenemään hipihiljaa, mutta miehelle taitaa tuo minun tahtiin lenkkeily tarvita vielä opettelua. Vaikka puuskutan ja puhisen kävellessäni, yritän kuitenkin edes vähän liikkua päivittäin ulkona. Hengästyn pienestäkin liikkeestä, mutta hikeä en saa kovin helpolla pintaan.

Viime viikolla valittelin, että maha ei näytä kuvissa kasvaneen ollenkaan. Tämän viikon kuvasta en voi sanoa samaa. Tuntuu, että mahan lisäksi koko muukin kroppa on tuplaantunut. Ehkä kaksoset kasvavatkin reisissäni?

Paineita ja tulehduksia

2009-02-06T21:07:00.005+02:00

Pissatulehdus. Sellainen vaiva on pesiytynyt tänne. Kävin neuvolassa tiistaina ja pissanäytteessä oli häikkää, joten minun piti toimittaa uusi näyte. Tulehdus sieltä siis löytyi, vaikka oireita en ole huomannut ollenkaan. Toisaalta kyllä neuvolassa kyselin, mikähän mahtaa olla, kun tunnen välillä pistokipua jossain tuolla alhaalla. Tarkemmin en osannut paikallistaa, missä kohti kipu tuntuu, mutta jossain alamahalla kuitenkin. Ilmeisesti tuo kipu oli sitten tulehduksesta johtuvaa.

Sain neuvolasta lainaan myös verenpainemittarin, koska alapaine on ollut vähän päälle 90 jokaisella mittauskerralla. Nyt olen muutaman päivän mitannut arvoja kotona aamua iltaa, ja kertaakaan ei ole alapaine ollut noin korkea. 78 - 86 välillä se on nyt vaihdellut. Myös yläpaine on reilusti matalampi kotona mitattuna. Minulla on kyllä aina ollut jännityspaineita, lääkärissä ensimmäinen mittauskerta antaa aina huimia lukuja. Nyt mittailen kotona paineita ensi perjantaihin saakka, jolloin käyn näyttämässä lukuja neuvolassa.

Viikko hurahti nopeasti tekemättä juuri mitään. Serkkuni oli meillä talviloman vietossa, joten lusmuilin itse gradun ja muiden opiskelujuttujen tekemisestä. Ja nytkö pitäisi olla taas täynnä virtaa, kun olen levännyt? Päinvastoin, voisin levätä vielä toisenkin viikon! Laiskottaa ja väsyttää. Tuntuu, että pyykkien peseminen ja kaappiin laittaminen on jo suuri saavutus yhdelle päivälle. Sen jälkeen en jaksa tehdä mitään. Kolmen tunnin päiväunet ovat minulle aivan normaali rutiini. Väsymyksestä ei voi syyttää ainakaan hemoglobiinia: se oli 132.

Mahakin tuntuu jo välillä olevan tiellä, vaikka se ei varmasti iso olekaan verrattuna tulevaan. Tuolilta nouseminen, kengännauhojen sitominen ja koiran kanssa leikkiminen eivät onnistu enää niin ketterästi kuin aikaisemmin. Mutta niinhän sen kuuluu kai mennäkin. Lempipuuhaani on kaatua kesken päivän sänkyyn ja silitellä mahakumpua. Yleensä siinä vaiheessa rakkaat vastaavat kosketukseeni potkuilla. Mikä voisi olla ihanampaa!

Päivä päivältä kohti kevättä

2009-02-01T10:12:00.003+02:00

Tänään on ylitetty taas yksi rajapyykki: jos vauvat syntyisivät nyt, syntymää ei enää sanottaisi keskenmenoksi. Viikko 23 on siis alkanut (22+0 nyt). Seuraavaksi tavoitellaan viikkoa 25. Jotenkin minua kai helpottaa aina huomata, että selviämme näistä asettamistani rajapyykeistä yli. 12. viikko oli niistä se ensimmäinen. Olisiko viimeinen sitten vaikka viikko 37 tai 38, jonka jälkeen en enää niinkään odottelisi seuraavan raskausviikon alkamista, vaan vauvojen syntymää?

Maha ei tunnu kasvavan enää ollenkaan. Tämän viikon kuva näyttää mielestäni samalta kuin noin 4-5 edellistäkin. Jättimasua en kyllä kaipaakaan, jos vain sellaiselta voin välttyä. Kummallista silti, että vauvat kasvavat ja potkut vahvistuvat, mutta maha pysyy samannäköisenä.

21+5

2009-01-30T12:12:00.004+02:00

Aamulla sängyssä pötkötellessäni ja vauvojen aamuliikkeitä tunnustellessani huomasin liikkeiden jo näkyvän päälle päinkin! Vauvat liikkuivat kai yhtä aikaa, kun iho kohoili sekä navan oikealta että vasemmalta puolelta aina tuntiessani potkuja. Minun ihanat pienet rakkaat!

Välillä taas pelottaa kovasti, ovatko vauvat kasvaneet tarpeeksi seuraavaan ultraan mennessä. Entä jos painoero on lisääntynyt entisestään? Ajatus siitä, että menettäisimme vauvat, on hirvittävä. Minun ei pitäisi lukea niin paljoa odotustarinoita: tieto lisää tuskaa. Eilen luin kaksosista, joista toinen kuoli kohtuun ja toinen pian synnyttyään. Heidän vanhempansa kokevat nyt kamalaa surua. Miten sellaisesta voi selvitä?

- - -

Kalenterini on täynnä noin huhtikuun puoliväliin saakka. Ennen vauvojen syntymää minun olisi saatava valmiiksi oma osuuteni gradusta (jota teen yhdessä opiskelukaverini kanssa) ja lisäksi yritän suorittaa muutaman kurssin. Saa nähdä, miten suunnitelmani toteutuvat. Voihan olla, että olen jo muutaman viikon päästä vuodelevossa, ja suunnitelmat menevät uusiksi. Onneksi ainakin vielä voin mainiosti eikä luennoilla istuminenkaan tuota tuskaa.

Ajatukset täynnä vauvoja

2009-01-25T20:51:00.003+02:00

Uusi raskausviikko käynnistyi taas: tänään on 21+0. Eilen mieheni pötkötteli pää minun mahaani vasten ja yhtäkkiä hän säpsähti. Hän sai kovan potkun korvaansa! Ensimmäistä kertaa hän tunsi vauvojen liikkeet noin voimakkaina, aiemmin on tuntunut vain pienen pientä värinää, joista hän ei uskaltanut edes varmasti sanoa, tunsiko jotain. Tänään tuleva isi onkin useaan otteeseen "kuunnellut" vauvoja ja jokaisella kerralla tuntenut töytäisyjä. Olemme varmasti huvittava näky maatessamme sängyllä ja hokiessamme yhteen ääneen: "nyt, nyt... ja taas!"

Olen tainnut tulla raskaudessani siihen vaiheesseen, jossa keskityn vain omaan napaani. Aiemmin olen tietoisesti ja tiedostamattani vältellyt liikoja vauva-aiheisia puheita, mutta nyt en malta pitää suutani kiinni. Välillä minua pelottaa, että ystäväni ajattelevat minun puhuvan liikaa vauvoista ja raskaudesta, ja yritän hillitä itseni. Mutta kohta taas huomaan sanovani jotain, joka liittyy aiheeseen.

Kylästelimme tänään ystäviemme luona, joilla on kaksi pientä poikaa. Saimme edullisesti heiltä ison kassin poikien vaatteita ja kestovaippoja. Heillä on käytössä tuplarattaat, joita saimme testata. Luultavasti ostamme itse samanmerkkiset rattaat, ja saamme heiltä ostettua niihin toisen kantokopan, koska heidän pienempi poikansa on siirtymässä jo kantokopasta ratasosaan. Alan olla melko innoissani kaikista tarvikehankinnoista! Pinnasängynkin ostamme luultavasti heti, kun sopiva sattuu kohdalle.

Ajattelen, että nyt kun vielä jaksan shoppailla ja kierrellä kaupoissa, on hyvää aikaa tehdä hankintoja. Ehkä kuukauden tai parin päästä en enää nauti siitä samalla tavalla. Pelkään myös sitä, että joutuisin moneksi viikoksi (ellei kuukausiksi) sairaalaan vuodelepoon, kuten muutama nettituttu kaksosodottaja on joutunut jo melko aikaisilla viikoilla. Silloin kaikki hankinnat jäisivät miehen vastuulle. Jotkut jättävät hankintojen tekemisen viimeisille viikoille sen vuoksi, että vauvan/vauvojen selviäminen on silloin edes hieman varmempaa (eihän se koskaan satavarmaa ole). Minä haluan kuitenkin ajatella positiivisesti: lähtökohtaisesti ajatellen meille on nyt tulossa kaksi vauvaa. Jos jotain sattuu, ovat hankitut tarvikkeet pieni murhe suurempien keskellä.

Rakenneultra 20+3

2009-01-21T11:01:00.003+02:00

Pikapäivitys rakenneultrasta.

Näkyvyys oli melko huono, mutta melkein kaikki saatiin tarkistettua ja kaikki oli hyvin. Sydämiä ei aivan tarkasti saatu katsottua, mutta pääpiirteittäin nekin olivat kunnossa. Toinen vauveli on poika, toisesta ei saatu selvää. Painoarviot olivat 315 ja 395 grammaa. Itse vähän huolestuin tuosta painoerosta, mutta sekä lääkäri että kätilö olivat sitä mieltä, että se on aivan normaali eikä ole mitään syytä huoleen. Seuraavan kerran ultrataan viiden viikon päästä.

Uskomatonta, että kaikki on todellakin sujunut näin hyvin. Toivon enemmän kuin mitään, että hyvä onnemme jatkuu loppuun saakka. Rakastan noita pikkuisia potkijoita niin kovasti!

20+0

2009-01-18T11:17:00.001+02:00

Virallinen puoliväli on saavutettu! Maha näyttää pienemmältä kuin kaksi viikkoa sitten, mutta se on noussut vähän ylemmäs.

Ihania liikkeitä

2009-01-16T12:59:00.003+02:00

Nyt vauvojen liikkeet tuntuvat jo selvästi! Pari kertaa olen onnistunut asettamaan kätenikin mahalle ison muksautuksen aikaan ja tuntenut sen. Suurin osa potkuista on kuitenkin vielä sen verran "syvällä", että niitä ei päälle päin tunne, mutta sisältä ne tunnen kyllä.

Tällä viikolla kävin parilla luennolla, ja niidenkin aikana saatoin vain lumoutua tunnustelemaan kohdussani möngertäviä pikkuisia - ja luennoitsijan puhe oli taustamelua vain. Törmäsin yliopistolla myös siskooni, jonka näin viimeksi jouluna. Hän tituleerasi minua Palloksi: maha on kuulemma kasvanut melkoisesti joulusta.

Kävimme varaamassa vauvoille turvakaukalot, kun huomasin laadukkaat kaukalot tarjouksessa. Niitä oli liikkeessä enää kaksi jäljellä, joten saavuimme viime tipassa. Maksoimme kaukaloista pienen käsirahan ja lopun maksamme, kun haemme ne joskus myöhemmin keväällä, mahdollisesti vasta toukokuun lopulla. Jos jommalle kummalle tai molemmille vauvoille sattuu jotain kamalaa, voimme purkaa kaupan. Reilu sopimus mielestäni.

Viikonloppu tuo useita vieraita tullessaan. Tänään meille tulee yöhoitoon neljän kuukauden ikäinen vauva sekä 6-vuotias poika. Myös pikkuveljeni tulee meille viikonloppuvierailulle. Huomenna, kun yöhoitolaiset lähtevät kotiin, saapuvat appivanhemmat yhdeksi yöksi. Tekemisen puute tuskin siis iskee tänä viikonloppuna.

Neuvolassa 19+2

2009-01-13T12:32:00.003+02:00

Haau the Hätäilijä soitti aamulla neuvolaan, että eikö jo pääsisi käymään. Edellinen kerta oli silloin joulukuun 17. päivä ja seuraavaa aikaa ei annettu. Ensi viikolla on rakenneultra ja tarkoitus oli vasta sen jälkeen varata uusi aika neuvolaan. Minulla kuitenkin taas heräsi kaikki pelot henkiin, kun en eilen tuntenut vauvojen liikkeitä - ainakaan selkeästi. Onneksi neuvolassa oli aikaa ottaa minut vastaan heti samana päivänä.

Käynnin aikana katsottiin kaikki normaalit jutut. Verenpaine oli vähän koholla, mutta muuten kaikki oli hyvin. Hb:kin oli noussut 116 -> 127. Ja mikä tärkeintä: 150 molemmin puolin heittelevät jumputukset kuului sekä navan oikealta että vasemmalta puolelta! Nyt helpotti taas hetkeksi.

Olen huomannut, että kaksi viikkoa neuvolan jälkeen osaan olla huolehtimatta vauvojen hyvinvointia. Sitten alkaa joka päiväiset mietteet siitä, mitä kaikkea on voinut mennä vikaan ja ehkä toinen tai molemmat ovat kuolleet. Puhuin neuvolassa näistä peloistani, eikä minua leimattu hulluksi. Kuulemma saa tulla kuuntelemaan sydänääniä aina, jos paniikki iskee päälle. Ensi viikosta lähtien alkaakin äitiyspoliklinikkakäynnit, ja kun lisäksi käyn neuvolassa säännöllisesti, ei kovin pitkiä taukoja tarkistuksiin enää tule.

Olen niin onnellinen, että saan kasvattaa sisälläni näitä kahta pientä rakasta. Olen myös onnellinen ihanasta miehestäni, joka puhuu jo niin luontevasti vauvoista ja suunnittelee, mitä kaikkia muutoksia työhuoneessamme täytyy tehdä, jotta saamme tilaa vauvojen tarvikkeille.

Ompeluksia

2009-01-12T22:00:00.009+02:00

Elinainen on ommellut tulevalle pikkuiselle kaikenlaista ihanaa ja käytännöllistä. Minun ompeluinnostukseni liittyy lähinnä Tilda-hahmoihin, joita varmasti meidän lastenhuoneen hyllyillä tulee olemaan useampiakin. Kunhan tiedän, tuleeko meille kaksi tyttöä/poikaa vai yksi molempia, teen Tilda-lampaista seinälle rimpsun: sinisävyisen, punasävyisen tai molempien sekoituksen.

Tässä lammasfarmini tähän mennessä:

Lampaiden sekaan mahtuu luultavasti myös muutama pupu, kuten tämä:

Mahdollisesti koristelen huonetta sydämillä ja sydänrimpsuilla:

Valmiina ja puolivalmiina löytyy myös etanoita, enkeleitä, erilaisia pehmokylttejä ja nalleja. Osan noista kuvien jutuista tosin olen jo myynyt eteenpäin, mutta vastaavia ajattelin tehdä itsellenikin.

Voimaton auttamaan

2009-01-11T09:41:00.004+02:00

Vihaan lapsettomuutta! Vihaan sitä, mitä se tekee ihmisille ja miten se valtaa koko elämän peittäen kaiken muun hyvän alleen. Vihaan sitä, etten voi mitenkään lohduttaa enkä helpottaa lapsettomuudesta kärsivää. Olen sen edessä aivan voimaton ja sanaton.

Olen kuullut viime päivinä useammankin ihanan uutisen lapsettomilta tutuiltani. Se on ihanaa, ja olen virnistellyt onnessani heidän puolestaan. Vihdoin voin tuntea vilpitöntä onnea vailla pienintäkään pistoa omassa sydämessäni. Mutta nuo samat uutiset ovat kantautuneet myös vielä omaa onneansa odottavien korviin, ja heidän puolestaan oloni on surkea. Miksi en voi auttaa mitenkään!

Yksi heistä sanoi olevansa kyllästynyt olemaan se säälittävä, joka kerrasta toiseen epäonnistuu hoidoissa ja jolta ei teoriassakaan voi odottaa luomuihmettä. Hänen sanansa raapaisivat syvältä. Kenenkään ei pitäisi joutua tuntemaan noin. Ulkopuolisen on niin vaikea sanoa muuta kuin säälittelyltä kuulostavia sanoja. Oikeita sanoja ei ole - tai ainakaan minä en niitä löydä, ja niinpä olen hiljaa. Pelkään, että hiljaisuuteni taas vaikuttaa hylkäämiseltä, vaikka tunteillani olen mukana tilanteessa enemmän kuin koskaan.

En uskalla enää sanoa, että olen täällä ja kuuntelen, koska pelkään sen kuulostavan kornilta ottaen huomioon oman tilani. Mutta sitä juuri kaikkein eniten haluaisin tehdä, kuunnella tai olla vain läsnä ilman, että kummankaan tarvitsee sanoa mitään. Tai tehdä yhdessä jotain, joka ei millään tavalla liity lapsiin tai lapsettomuuteen. Mutta oman lapsettomuustaustani perusteella tiedän, että etenkään pahimpina hetkinä minusta ei olisi ollut tekemään tavallisiakaan asioita raskaana olevien ystävieni kanssa. Heidän iso mahansa muistutti koko ajan siitä, mitä minulla ei ole, eikä asian poistyöntäminen ollut mahdollista.

Ilman lapsia en ole mitään?

2009-01-09T11:01:00.004+02:00

Entinen opiskelukaverini oli kuullut minun odottavan kaksosia ja soitti minulle noin puolentoista vuoden tauon jälkeen. Tuona aikana en minäkään kauheasti ole pitänyt häneen yhteyttä, mutta muistaakseni yhden tai kaksi tekstiviestiä olen hänelle lähettänyt. Hän on kohta 1-vuotiaan tytön ja pari vuotta isomman pojan äiti.

Kaveri oli onnellinen meidän puolestamme ja sanoi paljon asioita, jotka jäivät minua puhelun jälkeen häiritsemään. Hän ei ole kuulemma halunnut soitella tai pitää yhteyttä lapsettomuutemme takia, mutta nyt meillä on hänen mielestään paljon juteltavaa ja voitaisiin taas olla yhteyksissä. Hän sanoi olevansa onnellinen aina, kun kuulee jonkun tulevan äidiksi: silloin saa kohtalotoverin ja on jotain, mistä puhua. Meidän pitäisi kuulemma mennä kylästelemään heidän luokse, jotta voisimme keskustella raskaudesta ja lapsista, niistä riittää paljon juteltavaa.

Nytkö minä siis vasta olen juttelukaverin arvoinen, kun olen tulossa äidiksi? Eikö minulla olisi mitään merkitystä, ellen olisi raskaana? Eihän meillä silloin olisi mitään juteltavaa, enkä olisi kiinnostava! Minuun ei kannattanut aiemmin pitää yhteyttä, koska emme voineet jaaritella tuntikausia raskauden kulusta ja vauvojen syöttöväleistä.

Olen kyllä myös aina aiemmin kysynyt lapsellisten ystävieni lasten kuulumisia - vaikka en ollutkaan raskaana. Mutta nyt minun ilmeisesti pitäisi puhua vain lapsista. Nytkö minun oletetaan olevan kiinnostunut ainoastaan niistä lasten kuulumisista? Onneksi kaikki ystäväni eivät taida olla sitä mieltä.

Onnellista vuotta 2009!

2009-01-04T13:32:00.004+02:00

Reissu on takana ja nyt on ihana olla taas kotona. Joulutohinat ja mökkireissu sujuivat hyvin, ja oli ihan mukavaa pitkästä aikaa nähdä sukulaisia. Tulevat mummot hössöttivät kovasti vauvoista, ja minun äitini oli antanut Aalle ja Beelle omat tekonimetkin: Miina ja Manu. Isäni taas puhui Villestä ja Kallesta.

Tänään alkoi 19. raskausviikko, eli nyt on 18+0. Tässä tuorein masukuva (älkää välittäkö sotkuisesta tukasta):

Olo on mitä mainioin, vaikka jouluaattoaamu alkoi oksentamalla ja samoin käynnistyi tämän vuoden ensimmäinen päivä. Muuten ei onneksi ole huono olo ollut, eikä mitään muitakaan vaivoja. Liikkeitä en edelleenkään kovin vahvoina tunne, mutta kai siellä vissiin jotain välillä liikahtelee.

Ensimmäinen äitipolikäynti on 21.1. Viimeksi kävin neuvolassa 17.12. eikä sieltä annettu uutta aikaa, mikä vähän ihmetyttää. Täti käski vain soitella äitipolikäynnin jälkeen kuulumisia. Ja tuo polikäyntikin on kuitenkin viisi viikkoa edellisen neuvolan jälkeen. Olisi kiva päästä jo pian taas saamaan varmistusta, että masussa on elämään, mutta nyt täytyy vain luottaa, että kaikki on hyvin.

Hyvää joulua!

2008-12-23T10:33:00.004+02:00

Lämmintä ja tunnelmallista joulua kaikille blogiani seuraaville!

Pukki tuossa kuvassa lukee lapsettomien toiveita omasta rakkaasta lapsesta ja aikoo ensi vuonna muistaa heitä, jotka eivät vielä tänäkään vuonna saaneet kokea sitä maailman suurinta.

Haau kera Aan ja Been palaa blogeilemaan vuonna 2009.

Lakkaa yrittämästä niin onnistut

2008-12-22T13:58:00.003+02:00

Olin kesällä samassa työpaikassa kuin nyt joulukuussa. Silloin jouduin kertomaan yhdelle itseäni reilusti vanhemmalle työkaverille keskenmenostani, kun hän ihmetteli itkuani ja lääkärissä käyntejäni. Nyt uutinen raskaudestani on levinnyt työpaikalla nopeasti ja tämä sama työkaverikin tuli onnittelemaan. "Mitäs minä sanoin, kyllä se onnistuu. Niin se on, että kun lakkaa liikaa yrittämästä, niin sitä yhtäkkiä onkin raskaana. Niin kävi minun tyttärellenikin." Minä vain nyökyttelin ja jätin sanomatta, että sekä keskenmennyttä että tätäkin raskautta oikein yrittämällä yritettiin, eikä todellakaan kyse ollut siitä, että olisin hups vain tullut raskaaksi. Jotenkin hänen vähättelevä kommenttinsa satutti, koska hän kyllä tietää, että kesällä ollut raskauteni oli saatu alkuun hoidoilla. Ilmeisesti hän nyt oletti, että tämä onnistuikin yhtäkkiä luonnostaan.

15+6

2008-12-20T21:22:00.004+02:00

Huomenna alkaa jo seitsemästoista raskausviikko. Oksentelu on ollut nyt muutaman päivän poissa, vaikka alkuviikosta tuntui, etten muuta teekään. Yritän päivittäin kuulostella vauvojen liikkeitä, ja edelleen ne muljahdukset ja kuplimiset ovat niin epävarmoja, etten tiedä, kuvittelenko. Äsken tosin tunsin aika voimakkaan, potkulta tuntuvan muksautuksen, tulisipa niitä lisää, niin voisin satavarmasti sanoa tuntevani nyt liikkeet.

Neuvolassa

2008-12-17T11:04:00.004+02:00

Mieskin oli nyt ensimmäistä kertaa mukana neuvolassa, ja sai kuulla ne ihanat viuh-viuh-viuh-äänet! Kaikki tuntui siis olevan hyvin. Painoa on tullut 3 kg koko aikana, tosin lähtöpainosta 2 kg, koska alussa tippui kilo. Täti ei alkanut paasata painosta ollenkaan, vaikka sitä vähän pelkäsin. Jotenkin tuntuu vaan niin kamalalta katsoa noita vaa'an lukemia, kun eivät ne koskaan ole noin korkeat olleet. Mutta yritän olla murehtimatta, se on vain pahasta.

Viikon päästä on jo jouluaatto! Ja minulla on vaikka mitä tekemättä. En ole edes saanut kaikkia joululahjoja vielä tehtyä/ostettua. Töitäkin on vielä 23. päivä, joten ajelemme joulunviettoon parinsadan kilometrin päähän vasta jouluaattona. Joulun jälkeen koittaakin se ihana ja odotettu mökkiviikko! Odotan niin kovasti, että pääsemme sinne tunnelmalliseen ja lumentäyteiseen hiljaisuuteen rauhoittumaan ja uutena vuotena vähän juhlimaankin. Tammikuussa jatkuu sitten graduaherrus, joka meinaa välillä vähän stressata etukäteen, mutta työnnän ne ajatukset nyt suosiolla sinne ensi vuoden puolelle.

Maha

2008-12-15T17:20:00.008+02:00

Edelliseen kirjoitukseeni viitaten tässä vähän todistusaineistoa - verrattuna kaksi viikkoa sitten otettuun kuvaan...

Ylempi otettu tänään rv 15+1, alempi 13+0.

Valitusvirsi

2008-12-15T15:19:00.004+02:00

Ruma olo. Lihava olo. Likainen olo. Yäk.

Hiukset rasvoittuvat hetkessä, kun ne on pessyt. Koko kroppa näyttää vain siltä, että olisin syönyt sipsipussin per päivä eikä siltä, että olisin raskaana. Vaatteet roikkuvat rumasti päällä ja minua hävettää näyttäytyä ihmisten ilmoilla.

Pelottaa mennä ylihuomenna neuvolaan, koska pelkään lihoneeni melkoisesti. En ole nyt viikkoon uskaltanut vaa'alle. Sitä ennen painoa oli tullut hetkessä kilo lisää. Miksi ei vain voi olla syömättä?!

15+0

2008-12-14T19:45:00.003+02:00

Tänään tulee televisiosta Palnan tyttäret , jota en ole vielä nähnyt. Tarkoitus oli mennä sitä aiemmin elokuviin katsomaan, mutta eipä sitä enää sitten siellä pyörinytkään, kun olimme menossa. Onneksi nyt siis sain vinkin, että tänä iltana kannattaa avata televisiosta kanava 1 kello 21.15.

Nyt on raskausviikkoja tasan 15+0. Toivottavasti ei ihan vielä puolivälissä olla, mutta tuskin kovin kaukanakaan. Toivon kovasti, että Aa ja Bee viihtyvät kohdussa mahdollisimman pitkään.

Ei ole oikein mitään kerrottavaa, kaikki vain etenee entiseen tahtiin. Aamupäivällä kävimme moikkaamassa Peikkotyttöä koirapuistossa. Se ilostui valtavasti Isomman näkemisestä, ja minun ja mieheni jaloissa se myös kävi välillä pyörähtämässä. Poislähtiessämme se seurasi meitä, mutta sanoin, että sinä et lähde nyt mukaan ja työnsin Peikkotytön pois; sinne se lähti juoksemaan uuden laumansa luokse. Kaikki on mennyt heillä paremmin kuin hyvin. Koira viihtyy paljon ulkona ja sisällä kuulemma vain nukkuu.

Me olemme pikkuhiljaa oppineet elämään yhden koiran perheenä. Isompi on muuttunut entistä leikkisämmäksi ja pilke silmäkulmaan on palannut. Se taitaa nauttia, kun ei tarvitse jakaa huomiota enää toisen kanssa. Meillä taas on tekemistä, ettemme lelli koiraa liikaa, vaan pidämme sen paikan siellä lauman alimpana. Vauvojen syntymä ei saa olla liian iso muutos koiran saaman huomion määrässä, joten perushuomioimattomuudesta täytyy pitää kiinni jo nyt.

Vauvaunia

2008-12-11T14:02:00.004+02:00

En muista, että olisin aikaisemmin tämän raskauden aikana nähnyt vauvaunia. Viime yönä unessa meille syntyi kaksostytöt, jotka saivat keskenään lähes samanlaiset nimet (tyyliin Tiina ja Tiia). En kirjoita tähän niitä unessa esiintyneitä nimiä, koska toinen niistä on oikeastikin hyvä nimivaihtoehto. Uni loppui siihen, kun työnsimme mieheni kanssa vauvoja beigen värisissä vaunuissa kaupungilla ja mieheni alkoi paasata vaunuistamme. Hänen mielestään meidän olisi pitänyt tilata vaunut mittatilaustyönä, eikä ostaa kaupasta. Olivat kuulemma silloin turvallisemmat kuin nyt.

- - -

Ensi viikon tiistaina on seuraava neuvola. Mieskin tulee ensimmäistä kertaa nyt mukaan ja saa toivottavasti kuulla samat ihanat sydänäänet, jotka itse kuulin viikko sitten. Väsymys on alkanut kai vähän helpottaa, vaikka päiväunet kelpaavat edelleen. Huono olokin iskee aina vain harvemmin. Ja jopa närästysvapaita päiviäkin on ollut muutama! Onko tämä nyt sitä energistä ja oireetonta keskiraskautta? Mielialat kyllä heittelevät laidasta laitaan. Välillä ahdistaa ja masentaa, ja välillä hehkun onnesta.

Koti tuntuu välillä kamalan tyhjältä, kun Peikkotyttöä ei ole riehumassa. Toisaalta meillä on nyt helpompaa. Toinen koiramme on ollut nyt leikkisämpi ja iloisempi kuin aiemmin. Iltaisin olemme alkaneet viettää aikaamme olohuoneessa, ja olen saanut ommeltua muutamia joululahjojakin rikkoutuneiden tilalle. En ole sunnuntain jälkeen luutunnut kertaakaan, vaikka edelliset kuukaudet olen tehnyt sitä lähes päivittäin. Kaipa se tosiaan oli kaiken kaikkiaan paras ratkaisu antaa koira pois. Huomenna soitamme koiran uuteen kotiin ja vahvistamme päätöksemme. Tiistainakin jo sinne soittelimme ja kyselimme kuulumisia. Peikkotyttö oli kotiutunut hyvin ja uudet omistajat olivat jo alkaneet kiintyä siihen.

Tavalliset naiset

2008-12-09T14:57:00.004+02:00

Kävimme eilen mielenkiintoisen keskustelun mieheni kanssa. Pohdiskelin ääneen, miten pääni kestää ympärivuorokautista kotona oloa lasten kanssa, kun joskus viikonloppuisinkin tunnun tulevan mökkihöperöksi, ellen käy missään. Totesimme yhdessä, että tekemistä meiltä ei tule lapsien synnyttyä varmasti puuttumaan, joten enköhän viihdy ihan hyvin kotona. Itseasiassa haaveenani on ollutkin jopa ihan pitempiaikaisen kotiäidin rooli, mutta jotenkin vain alkoi eilen mietityttää, millaista se sitten onkaan.

Mieheni sanoi, että kun hän on isyyslomalla, ei minua tarvitse näkyä kotosalla 24/7. Silloin kuulemma minun täytyy viettää omaa aikaani, jotta jaksan sitten olla taas lasten kanssa kotona. Ihana mies, kun ajattelee jo noin jaksamistani kahden pienen kanssa. Heti perään hän kyllä huomautti, ettei yhtään epäile, ettenkö pärjäisi ilman hengähdystaukojakin.

Minä voin kuulemma sitten äitiyslomalla kuluttaa päiviäni tavaten muita äitejä, kun pystyn nyt juttelemaan tavallisten naisten kanssa. Naurahdin ja kysyin, mitä mies tarkoittaa tavallisilla naisilla. He ovat kuulemma niitä äitejä, jotka puhuvat vain vauvoistaan, niiden vaipoista ja imetyksestä. Hän perusteli toteamustaan sillä, että lapsettomana olemme vältelleet näitä "tavallisia naisia" ja nyt sitten heidän kanssaan on helpompaa ja jopa mukavaa keskustella. Hmmm... kaipa mieheni hassussa kommentissa on totuuspohjaakin. Kieltämättä nyt alan pikkuhiljaa kivuttomammin kuunnella juttuja yösyötöistä ja vauvojen mahavaivoista.

Rakas Peikkotyttöni

2008-12-08T11:09:00.000+02:00

Tulit meille pienenä viisikiloisena pallerona. Lupasimme pitää sinusta huolta aina. Sinä aloit kasvaa nopeasti, etkä malttanut pysyä hetkeäkään paikoillasi. Halusit seurata meitä kaikkialle ja itkit, kun suljimme sinut oven taakse mennäksemme suihkuun tai keittiöön. Et olisi halunnut olla hetkeäkään yksin. Ajattelimme, että työpäivien ajan rauhallinen lajitoverisi tuo sinulle turvaa, mutta olimme väärässä: halusit lähellesi vain ihmisen.

Iltaisin leikimme koko perheen kesken, ulkoilimme ja kävimme kanssasi erilaisissa koulutuksissa. Sinä loistit osaamisellasi kaikkialla, opit nopeasti ja minä olin sinusta ylpeä. Mutta kun jäit taas seuraavana päivänä kotiin ilman meitä, sinä ahdistuit. Purit pahaa oloasi etsimällä jotain revittävää ja purtavaa, kokeilit hyppiä seiniä ja ovia vasten, jos ne päästäisivät sinut lähemmäksi meitä. Hädissäsi pissasit ja kakkasit monta kertaa ja paniikissa kävelit jätöstesi päältä. Yritit huutaa, jotta tulisimme takaisin, mutta sekään ei auttanut.

Päiviesi onnellisin hetki oli, kun tulimme työpäivien jälkeen kotiin. Sinä yritit hypätä syliini vielä yli 30-kiloisenakin. Häntäsi hakkasi rytmikkään iloisesti seinää vasten, ja sinusta kuului ihmeellistä pihinää, kun et tiennyt, miten olisit oikein ilmaissut ilosi kotiinpaluustamme. Sinä ihmettelit, miksi emme antaneet sinulle ollenkaan huomiota, vaikka emme olleet nähneet mielestäsi aikoihin. Me vain aloimme samantien kerätä jätöksiäsi, rikkoutuneita valokuvan ja taulun palasia, kaukosäätimen osia, revittyjä lehtiä ja seinistä irti purtuja tikkuja. Joka päivä käynnistimme myös pelottavan imurin. Tarkoituksenamme ei ollut säikytellä sinua, vaan vain siivota tekemäsi tuhot.

Kuukausien kuluessa pissasi haju oli niin pinttynyt olohuoneeseemme, etten jokapäiväisellä luutuamisellakaan tuntunut saavan sitä katoamaan. Jossain vaiheessa tajusin pelastaa kalliit verhomme, jotta ne eivät joutuisi pelokkaiden hyökkäystesi ja kitkerän pissasi kohteeksi. Olohuoneemme näytti tyhjältä: lattialla ei ollut mattoa, ikkunoissa ei verhoja, kaikki esineet oli otettu pois hyllyiltä ja kaapit käännetty seinää vasten. Silti sinä löysit päivittäin sieltä jotain tekemistä, jolla sait yksinäiset hetkesi kulumaan. Purit poikki johtoja ja särjit kaiuttimet, osasit avata kangaslaatikkoni ja levitit kaiken sen sisällön ympäri huonetta. Kotiin tultuamme me taas siivosimme.

Kaikesta huolimatta rakastimme sinua. Viikonloppuisin unohdimme viikolla tapahtuneet asiat ja olimme luonasi joka hetki. Sinä olit kiltti ja tottelevainen, unelma koira – kunhan et jäänyt yksin. Tykkäsit leikkiä isomman koiramme kanssa, ja öisin nukuitte kylki kylkeä vasten. Ulkona juoksit ja leikit innoissasi, mutta et koskaan mennyt kauaksi meistä. Nautit myös siitä, kun meillä kävi vieraita. Pidit niin ihmisistä kuin toisista eläimistäkin. Sinua oli ihana katsoa ja koskettaa, elämänilosi huokui kauas ja huvittavan pörröiset, isot korvasi kuvasivat nuorta villiyttäsi.

Valitettavasti jokaisen viikonlopun jälkeen tuli aina maanantai. Keksimme usein mielestämme hyviä ideoita helpottamaan yksinoloasi. Teimme pikkupentuiästäsi saakka päivittäin paljon harjoituksia, jolloin seisoimme vain sekunteja oven ulkopuolella. Joskus veimme roskat tai kävimme kaupassa. Kymmenen minuuttia jaksoit odottaa, ennen kuin ahdistuit. Kerran ostimme sinulle ja toiselle koirallemme kongit, joita aloin täytellä erilaisilla ruuilla joka aamu. Te odotitte ruokalelujanne innolla, mutta pitkän päivän aikana sekään ei sinua lohduttanut. Ruuan lisäksi jaksoit vielä pureskella portaita, kaapinkulmia, tuoleja ja lattialistoja. Sohvan olimme joutuneet jo aikoja sitten heittämään kaatopaikalle, koska olit sekä pissannut siihen että repinyt sitä.

Aloin valella aamuisin seiniämme etikalla. Kokeilin myös tulista Tabascoa ja sitruunanhajuista kissankarkotusainetta. Koska osasit avata ovet ja kaapit, oli asuntomme täynnä naruviritelmiä, joilla yritimme pitää sinua poissa kielletyiltä alueilta. Silti sinä sait toisinaan kaivettua kaapista multasäkin, roskapussin tai kenkiä. Olit taitava ja osasit hypätä korkealle. Olin syksyn aikana ommellut useita lahjoja joulua varten ja nostanut ne korkealle hattuhyllyn päälle sinulta turvaan. Sinä olit kuitenkin jollakin keinolla saanut ne sieltä alas ja repinyt joulutunnelman palasiksi.

Aloimme miettiä, olisiko sinun parempi olla jossain muualla. Ajatus tuntui liian pahalta, olithan perheenjäsenemme, ja olimme luvanneet pitää sinusta aina huolta. Päätimme kokeilla lääkitystä, jos se helpottaisi oloasi päivisin. Kuurin aikana ja sen jälkeen jatkoit kuitenkin ahdistunutta tuhoamistasi. Sitten ostimme sinulle valtavan häkin, johon suljimme sinut aamuisin. Naapurimme mukaan asunnostamme alkoi kuulua kamalaa meteliä, ja me yritimme selitellä, että teemme parhaillamme asialle jotain. Sinä olit voimakas, sait väännettyä joka päivä itsesi ulos rautahäkin jostain reunasta. Kahden viikon ajan joka ilta mieheni vahvisti häkkiä minkkiverkolla milloin mistäkin kulmasta. Sinä tulit siitä silti aina läpi. Lopulta kuonosi oli aivan vereslihalla, kun olit taistellut rautoja vastaan. Päätimme luopua häkittämisestä.

Kokeilimme sulkea sinut toisen koiramme kanssa tuulikaappiin. Muutaman päivän te pysyittekin siellä, ja elämämme tuntui helpommalta. Olithan sinä sieltäkin jyrsinyt listoja ja ovea, mutta se ei tuntunut suurelta tuholta aiempiin verrattuna. Helpomman ajanjakson jälkeen uskaltauduimme laittamaan verhot takaisin ikkunaan ja matot lattiaan. Mutta seuraavana päivänä olitkin päässyt pois pikkueteisestä ja mattomme oli entinen. Tämänkertainen tuhosi oli pahinta ikinä. Kakkaasi löytyi lähes katonrajasta saakka, tauluja ei ollut enää seinillä, hajonneita koriste-esineitä lojui lattioilla ja kaikki oli kuorrutettu eritteillä ja kaapista löytämälläsi mullalla.

Emme enää jaksaneet. Aloimme todella miettiä, olisiko sinulle olemassa jokin parempi paikka. Saisitko jossain olla aina ihmisen kanssa, tai olisiko jossain tilaa ja mahdollisuutta sulkea sinua yksinolojen ajaksi ulkotarhaan. Löysin pian ilmoituksen, jossa pariskunta etsi maalle toista koiraa. Soitin heille, ja he tulivat heti katsomaan sinua. Sinä hurmasit heidät heti iloisella olemuksellasi. Tulit myös hienosti toimeen heidän uroskoiransa kanssa. He olisivat ottaneet sinut mukaansa vaikka samantien, mutta me halusimme vielä miettiä. Sovimme, että menemme kahden päivän kuluttua lauantaina katsomaan heidän kotiaan ja viemme sinut sinne, ainakin tutustumaan.

Nuo kaksi päivää olivat ristiriitaisia. Itkimme mieheni kanssa aina, kun katsoimme sinua. Pohdimme asiaa jokaiselta kantilta, ja joka toinen minuutti pidimme parempana ratkaisuna luovuttamista ja joka toinen hetki taas olimme varmoja, että pidämme sinut luonamme. Yritimme miettiä, onko meillä vielä voimia kokeilla jotakin keinoa. Mietimme, kuinka paljon mahdat rauhoittua iän myötä, olethan vielä todella nuori. Kuitenkin tiesimme, että meillä ei ole enää voimia odottaa parempia aikoja. Jo näiden tuhojesi korjaamiseen meillä kuluu satoja ellei tuhansiakin euroja.

Lauantai oli elämäni tähänastisista rankin päivä. Ei mennyt hetkeäkään, ettenkö olisi itkenyt. Silittelimme sinua ja vakuuttelimme, että sinun on parempi lähteä. Uudessa kodissa sinulla olisi mielin määrin tilaa touhuta ulkona, emäntä olisi kanssasi koko ajan ja leikkisä uroskoira viihdyttäisi sinua. Sinun ei tarvitsisi enää koskaan tuntea ahdistusta siitä, että laumamme hajoaa joka päivä useaksi tunniksi.

Illalla lähdimme kyynelsilmin viemään sinua uuteen kotiin. Olimme sopineet viikon koeajasta puolin ja toisin: jos tulisimme katumapäälle, saisimme vielä hakea sinut takaisin. Nähdessäni uuden kotisi itkuni vain voimistui: se oli täydellinen paikka. Lähellä ei ollut isoja autoteitä, merelle oli vain muutaman sadan metrin matka ja tontti oli valtava. Menimme kanssasi sisään taloon, ja minusta tuntui suunnattoman pahalta, vaikka tiesin tekeväni oikein. Sinä löysit heti lelukorin ja aloit mutustaa muovista hevoslelua. Katselin sinua ja muistin kaikki hyvät hetkemme. Minun teki mieli ottaa sinut mukaani ja juosta äkkiä pois. Istuin kuitenkin vain paikallani ja yritin koota itseni. Tänne sinä jäisit.

Poislähtiessämme itkimme mieheni kanssa molemmat. Tiesimme tehneemme oikein, mutta surumme oli pohjaton. Itkuni jatkui, kunnes nukahdin. Aamulla oloni oli edelleen kamala, ja sunnuntai kului myös kyynelten valuessa poskilleni. Pesin koko alakerran sienellä hangaten lattiasta kattoon ja yritin joulukoristeilla luoda kotoisan tunnelman. Illalla vietimme aikaa ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen olohuoneessamme. Siellä on nyt verhot, matto, kaappeja ja hyllyt täynnä tavaroita. Leikkiessämme matolla nyt ainoan koiramme kanssa koti tuntui taas kodilta, mutta yksi perheenjäsen puuttui.

Lupasimme sinulle jotain. Pidämme sinusta huolta näin, ajattelemme parastasi. Hyvästi Peikkotyttö, emme ikinä unohda sinua.

Jumputi jumps

2008-12-05T14:07:00.002+02:00

Viime päivät on menneet itkiessä erään asian kanssa, josta en täällä viitsi tarkemmin puhua. Tänään minua alkoi pelottaa, jos vauvoillakin on jokin huonosti, jos sydämet eivät enää lyökään. Jos joudumme kohtaamaan nyt yhtä aikaa liikaa surua...

Soitin neuvolaan, pääsisinkö kuuntelemaan sydänääniä jo aiemmin kuin vasta kolmen viikon päästä. Täti kysyi, voinko tulla heti, ja totta kai minä menin. Tapasin ensimmäistä kertaa oman neuvolatätini, kun aiemmin on ollut sijainen. Onneksi juuri tämä nainen sattui minulle, hän oli aivan ihana! Juttelimme jonkin aikaa lapsettomuudesta, ja hän tuntui ymmärtävän minua. Kerroin myös tuosta kohtaamastamme surusta, jonka kanssa olemme viime päivät painineet. Itku pääsi, kuten aina, kun ajattelen asiaa.

Sitten kuuntelimme sydänääniä. Mikä ihana ääni kuuluikaan! Hevosen laukalta kuulostava jumputus alkoi kuulua oikealta puolelta mahaa, ja syke oli 153. Vasemmalta puolelta saatiin kuulumaan sama ihana ääni, ja toisen vauvan sykkeeksi saatiin 161. Rakkaat pienet on elossa! Miten voikaan kivi pudota sydämeltä!

Maha tuntuu kasvavan joka päivä. Tänään oksensin pitkästä aikaa, ja närästys on läsnä ympäri vuorokauden. Silti minua pelotti, sykkivätkö sydämet enää. Onneksi oireet olivat oikeassa.

Enää ei voi peitellä

2008-12-03T10:08:00.006+02:00

Eilen ja toissapäivänä pidin töissä löysää paitaa, jossa maha ei tule kovin selvästi näkyviin. Tänään uskaltauduin laittamaan ihonmyötäisemmän vaatetuksen, vaikka tiedän siten paljastavani raskauteni. Äsken sitten näin yhtä opiskelukaveriani ja hänen vilkuillessa mahaani paljastin odottavani kaksosia. Kuulemma yksi toinen opiskelija oli häneltä eilen kysynytkin, odotanko. Hassua, että sen jo huomaa, eikä näköjään löysät paidatkaan enää hämää.

Olen varmasti vainoharhainen yrittäessäni kuulostella vauvojen liikkeitä. Nythän (13+3) on vielä todella aikaista ensiodottajalle tuntea mitään, mutta silti kuvittelen välillä tuntevani pientä kuplintaa tai muljahduksia. Äsken aivastuksen jälkeen esimerkiksi mahassa tuntui jotain poreilua, mutta saattoihan se olla vain suoliston kepposia. Olisi ihanaa tuntea jo kunnon potkuja, joista ei tarvitsisi arvailla, mitä ne ovat.

Saimme viime viikolla kurjia uutisia työrintamalta. Miehelläni on edessä lomautus. Siinä saimme samalla sitten kuopata asuntolainahaaveet ensi vuodelta; näin epävakaaseen rahatilanteeseen ei uskalla lainaa ottaa. Pienten lasten kanssa me kyllä mahdumme kolmioomme, mutta olisi se oma talo ollut ihana. Illalla mietiskelin, miten meidän täytyy järjestellä kotiamme, jotta sinne mahtuu vauvojen sängyt ja muut tarvikkeet. Säilytystilaa ainakin tarvitsemme paljon lisää.

Joulukuu alkaa - ja työt

2008-12-01T15:08:00.006+02:00

Tänään tuntuu, ettei maha näissä housuissa näytäkään enää yhtään kauniin pöyreältä vaan siltä tutulta läskiröllykältä vain. Tuo linea negrakin kai katosi, tai ainakaan en sitä enää erottanut tänään muuta kuin mielikuvituksella. Mahassa tuntuu monenlaisia tuntemuksia: nipistystä, vihlontaa, menkkakipumaisiakin aaltoiluja ja painontunnetta. Mikään noista ei satu kovasti, vaan välillä aina muistuttaa minua miettimään, millaisia aarteita kohdussani onkaan. Toivottavasti siellä on kaikki hyvin!

Aloitin tänään kuukauden mittaisen työpätkän samassa paikassa kuin olin kesälläkin. Silloin kirjoittelin muutamista ruokatauoista työkaverieni kanssa. Päässäni pyöri vain lapsettomuus, ja pelkäsin keskustelujen ohjautuvan raskauksiin tai lapsiin. Tänään kävin syömässä yksin. Viereisessä pöydässä istui neljä nuorta naista, joista yksi kertoi tarkasti ja kovaan ääneen lastensa aamurutiineista. Muut kolme naista olivat melko hiljaa ja vain hymähtelivät välillä. Aloin heti kuvitella, että joku tai jotkut heistä ovat lapsettomia ja kuinka kiusallista heidän onkaan kuunnella pikkutarkkaa selostusta lapsen kiukuttelusta äidin valitsemia vaatteita kohtaan tai jogurtin läikyttämisestä aamupalapöydässä. Ilmeisesti monia tilanteita tarkastelen edelleen lapsettoman näkökulmasta.

Joulun lähestymisen kunniaksi kaivoin eilen ulkovarastostamme joulutarvikelaatikon esiin. Iloinen joulunodotustunnelma väistyi samantien, kun huomasin, että varastoon ja juuri tuon laatikon päälle oli vuotanut ulkoa vettä. Kaikki joululiinat, verhot ja koristeet olivat homeessa! Sain pelastettua laatikosta ainoastaan mummolta saamani joulukellon, joka alkaa soittaa Jouluyö, juhlayö -sävelmää, kun sen pohjasta vääntää vipua. Tuo koriste on ehdoton joulutunnelman luoja. Se tuo mieleen lapsuuden joulut mummolassa, papan kanssa koristellun joulukuusen ja mummon tekemät lanttu- ja porkkanalaatikot. Onneksi siis laatikon tärkein esine säästyi, vaikka kaiken muun jouduin heittämään pois.

13+0

2008-11-29T21:31:00.004+02:00

Parin tunnin päästä vuorokausi vaihtuu ja alkaa neljästoista raskausviikko. Sen kunniaksi otin vähän varaslähdön ja käskin miehen ottaa ensimmäisen kunnollisen mahakuvan. Nyt siinä alkaa olla jo jotain näytettävääkin. Ajattelin, että olen varmasti lihonut useamman kilon, kun maha on kasvanut, mutta yllätykseksi vaaka näyttikin -300 grammaa viimekertaiseen.

Lisäys: Nyt aamulla huomasin, että mahaani on ilmestynyt melko haalea linea negra! Se menee melko pitkälle navan ylikin, ehkä viisi senttiä. Kaipa siellä masussa on kaikki hyvin, kun koko ajan tulee uusia merkkejä kehoon. Jännää!

Nyt meni hermot!

2008-11-27T09:21:00.003+02:00

Saatan muuttua yhtäkkiä enkelistä ampiaiseksi. Yksikin poikkipuolinen sana saattaa saada minut ensin raivon valtaan ja lopulta itkemään. Tänä aamuna riitakumppanini oli automme. Ostimme uuden menopelin noin kuukausi sitten, ja olen kyllä muuten ihan sujut sen kanssa, mutta lämmitysjohdon kiinnittäminen on tuottanut alusta saakka ongelmia. Kertaakaan en ole tähän mennessä sitä saanut laitettua kiinni, koska hermoni ovat pettäneet sitä ennen.

Tänä aamuna mieheni piti minulle saarnan siitä, että auto on laitettava lämpiämään ennen sillä ajamista. Hän ei kuulemma tänään ehdi sitä tehdä puolestani, vaan nyt minun on onnistuttava itse. Hyvillä mielin lähdin käyttämään koiria aamulenkillä ja laittamaan samalla autoa lämpiämään. Kymmenen minuuttia yritin sulloa johtoa oikein päin autoon ilman onnistumista. Lopulta onnistuin luiskauttamaan johdon vastakappaleen jonnekin auton sisälle. Siinä vaiheessa taisin jo mutista rumia sanoja. Yritin onkia kadottamaani johdonpätkää esiin ja sainkin sen näkyville, mutta en niin paljoa, että johdon olisi voinut siihen kiinnittää. Siihen loppuivat hermoni tällä kertaa.

Soitin miehelleni kiukkuisen puhelun ja haukuin automme lämmityssysteemin alimpaan ***. Mies taas syytti enemmänkin minua kuin autoa, ja sekös sai minut raivostumaan vielä enemmän. Nyt yritän tyynnytellä mieltäni, jotta en näytä kymmeneltä alkavassa seminaarissa myrskynmerkiltä.

12+3

2008-11-26T22:29:00.005+02:00

Lueskelin äsken kirjoituksiani syyskuun lopulta tähän päivään saakka. Onko aika sittenkin kulunut nopeasti? Tuntuu, että tekemistäni plussatesteistä on jo vaikka kuinka kauan aikaa. Tänään ensimmäisestä testistä on kulunut tasan kaksi kuukautta. Kaksi kuukautta olen siis tiennyt olevani raskaana. Edessä on toivottaasti vielä noin kuusi kuukautta.

Mahani on alkanut kasvaa. Luennolla istuessani minun oli avattava huosuista nappi. Eilisissä pikkujouluissa mahaani jo taputeltiin ensimmäisen kerran. Tänään minusta on tuntunut, että näytän toppavaatteissa kävellessäni lyllertävältä pingviiniltä. Minkähänlainen oloni on kuukauden päästä, tai kolmen kuukauden päästä?

Olin päättänyt, että 12 viikon jälkeen en salaile onneani enää ollenkaan. Moni läheinen ystävä ja sukulainen sai tietää uutisemme kyllä jo paljon aiemminkin, mutta nyt olen avoimesti kertonut Aasta ja Beestä muillekin, jos puheenaiheet ovat jollain lailla ohjautuneet siihen suuntaan. Kaikki ovat olleet onnellisia puolestamme. En ole kuullut yhtään negatiivista kommenttia.

Huomenna appiukko tulee meille kylään. Emme ole nähneet kummankaan, minun tai mieheni, vanhempia lähes pariin kuukauteen. Tavallaan olen vältellytkin sukulointireissuja, koska pelkään kuulevani kommentteja turvonneesta olomuodostani. Haluan mennä arvosteltavaksi vasta sitten, kun mahani todella näyttää raskauden eikä syömisen kasvattamalta. Luultavasti menemme vanhempiemme luo seuraavan kerran vasta jouluna.

En malttaisi odottaa, että olisi jo joulu ja uusi vuosi. Vietämme jouluaaton ja pari seuraavaa päivää sukuloiden, mutta sen jälkeen vetäydymme koirinemme mökille lumen, pimeyden ja hiljaisuuden keskelle. Uuden vuoden aattona seuraksemme mökille tulee ystäväni miehensä kanssa. Hänen miehensä on kotoisin kaukaa lämpöisestä maasta, eikä ole ikinä käynyt Suomessa. Nyt hän siis saa kokea melkoisen kulttuurishokin, kun ensikontakti Suomeen tapahtuu lentokentän jälkeen mökillämme, jossa vesi haetaan ämpärillä avannosta ja ulkovessaan on sisätiloista noin 30 metrin matka. Tiettävästi mökillä on uuden vuoden aikaan myös lähes kainaloihin saakka lunta. Saa nähdä, mitä vieraamme tuumaa tällaisesta uuden vuoden juhlinnasta!

Taikauskoa ja muuta höpsöä

2008-11-24T16:43:00.005+02:00

Tajusin aamulla, että edelleen vessassa käydessäni tuijotan wc-paperia ja etsin siitä merkkiä punaisesta vuodosta. Siitä on tullut tapa, josta en vain pääse irti. Olen näiden viime viikkojen aikana useammankin kerran hokenut itselleni, että jos tällä kertaakaan ei paperissa näy punaista, menee kaikki loppuun saakka hyvin.

Taidan olla vähän taikauskoinen muutenkin. Saimme ihan raskauden alussa anopilta ulkomaantuliaisena koristeen, jossa kahden koiran välissä on koiranpentu kuin kohdussa. Appivanhemmat eivät siis tuolloin vielä tienneet raskaudestani. Ajattelen, että se oli jonkinlainen hyvänonnen merkki, että anoppi oli sattunut ostamaan juuri tuollaisen lahjan. Nyt koirapariskunta istuu meidän keittiönpöydällä. Joskus pöydän liikahtaessa pikkukoira tipahtaa koiravanhempiensa välistä pois, ja silloin minun on heti mentävä nostamaan pentu takaisin paikalleen. Kuvittelen, että niin kauan kuin pikkukoira on "kohdussa", pysyvät myös Aa ja Bee hyvissä voimissa minun sisälläni.

Noiden taikauskoisten höpsötysten lisäksi olen ollut tänään vähän muutenkin höpsö. Kotiin tullessani mietin, mikä raapii kaulaani ja huomasin, että paitani on ollut väärinpäin koko päivän! Ystäväni kanssa istuessani pöydän ääressä join vahingossa vettä hänen lasistaan. Lisäksi mielialani ovat vaihdelleet myrskyävästä liikutukseen ja ärsytyksestä hyvään oloon vähän väliä.

12+0

2008-11-23T12:38:00.003+02:00

Tämä päivä todella koitti! Sen kunniaksi aion lähteä shoppailemaan, jos vaikka löytäisin itselleni ensimmäiset äitiyshousut. Mahankasvua ei kai vielä ulospäin huomaa, mutta osa vanhoista housuista kiristää.

Huonoa olo yllättää edelleen aina välillä, mutta oksentanut en ole pitkään aikaan. Väsymys kaataa minut päivittäin päikkäreille, mutta toisaalta aamuisin olen normaalia virkumpi. Alamahalla tuntuu välillä pieniä nipistyksiä ja jonkunlaisia muljahduksia, liekö suoli vain murisee. Nivusiin vihlaisee myös välillä.

Seuraava neuvolaika olisi vasta 17.12, mutta luulen, että yritän päästä kuuntelemaan sydänääniä jo aiemmin. Äänet eivät vieläkään kuuluneet tämän viikon lääkärineuvolassa (11+4), tosin ei niitä kauaa yritetty etsiäkään. Onneksi olin kuitenkin maanantaina ja keskiviikkona nähnyt Aan ja Been sykkeet ultrassa, joten yritän olla huolehtimatta noista äänistä. Ilmeisesti kuulumattomuuteen vaikuttavat ylipainoni ja taaksepäin kallistunut kohtuni.

Rajapyykin saavuttamisen kunniaksi vaihdoin blogini nimen ajantasaisemmaksi.

Nyt on helppoa olla onnellinen!

Ihanaa onnea!

2008-11-22T14:35:00.008+02:00

Tämä päivä ei olisi voinut alkaa paremmin! Ilouutisia sateli useammaltakin suunnalta, ja koskettavin niistä oli ihanan Sofian plussa! Hymyilen vain koko ajan ja kylmiä väreitä kulkee selkää pitkin. Voin vain kuvitella Sofian omat tunnelmat nyt! Nyt täytyy vain toivoa, että onni kestää pitkään eikä turhia säikäytyksiä tarvitse kokea. Tämä uutinen oli kyllä upeista upein juttu!

Minut sai hymyilemään myös uutinen tuntemattomasta perheestä, jonka ystäväni ystävä tuntee. He olivat saaneet monia vuosia odotetun adoptiolapsen! Millaiset kylmät väreet ja onnenkyyneleet mahtavatkaan siellä olla tällä hetkellä!

Huominenkin vähän jännittää, koska en ollut uskonut sen koskaan koittavan: kolmastoista raskausviikko alkaa eli 12 pahinta viikkoa ovat sitten ohi! Sehän ei tietystikään takaa mitään, mutta olen odottanut ja pelännyt nämä ensimmäiset viikot kovasti, että pääsemmekö koskaan niin pitkälle.

Meillä oli viime yönä vieraita: ystäväni 6-vuotiaan ja 2 kuukauden ikäisten lastensa kanssa. Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi ollut vauvan kanssa niin läheisesti tekemisissä. Edelleen vieraiden vauvat esimerkiksi kaupassa saavat minut kääntämään katseeni muualle, mutta tämän vauvan kanssa en pelännyt enkä ahdistunut yhtään. Mieheni kanssa illalla pötköttelimme sohvalla vauva rintani päällä ja mietimme, että kohta tällaisia on meidän molempien sylissä.

Ystäväni kanssa juttelimme pitkään lapsettomuudestakin, jota on hänen ympärillään enemmänkin. Hänen sisaruksistaan kahdella on ongelmia lastensaannissa. Hän kertoi, että meidän luo oli nyt helpompi tulla kylään, kun tiesi meillä olevan onnea näköpiirissä. Lapsettomuus on vaikea asia lapsettoman ystävillekin, olenhan sen kyllä tiedostanutkin.

Mietin myös sitä, mihin oikein itse nyt kuulun. Pidän itseäni edelleen enemmän lapsettomana kuin lapsellisena. Tämä onni on niin hauras, että en uskalla luottaa ädiksi tulooni vielä. En kuitenkaan ole enää samassa tilanteessa heidänkään kanssa, jotka käyvät läpi hoitoja eivätkä ole saaneet vielä lupausta paremmasta. Mikä sitten olen? Tarvitseeko sitä edes määritellä? Ainakin olen toistaiseksi onnellinen, eiköhän se riitä.

Lisäys klo 23: En voi uskoa todeksi, että sain vielä yhden ihanan uutisen tälle päivälle! Täydellinen päivä! En tiedä, haluaako henkilö vielä uutistaan näin julkiseen levitykseen, joten en mainitse tässä nimimerkkiä. Mutta onnea tuhannesti, tiedät kyllä kuka!

11+1

2008-11-17T18:45:00.006+02:00

Tänään Aalla oli kokoa 4,6 cm. Niskaturvotus oli 1,2 mm. Kullannuppu vilkutteli ja heitti voltteja äidin ja isin iloksi.

Pikku-Been koko päästä peppuun oli tänään 4,3 cm, eli hänkin kasvaa tasaisesti samat 2-3 milliä Aata jäljessä kuin joka kerralla. Niskaturvotusta Beellä oli 1,2 mm. Lääkärin kommentti Beestä: "Tekisi mieli sanoa tuosta jalkovälistä jotain, mutta kaikki näyttävät alussa samalta, joten ei aleta arvailla." Bee oli aluksi hankalassa asennossa niskaturvotuksen mittausta varten, joten lääkäri käski minun yskäistä. Yskiessäni Bee hypähti sitten parempaan asentoon, eli pieni ymmärsi yskän siis!

Hormonit

2008-11-15T18:15:00.007+02:00

Olen aiemmin kummastellut, kun muut raskaana olevat kertovat itkevänsä ihan hassuista syistä. Minä olen melko herkkä itkemään muutenkin, mutta nyt en ole hetkeen itkeskellyt. Äsken sitten sain palautetta netin kautta myymästäni palapelista: palat olivat kuulemma ihan koirankarvoissa. Siinä aukesi tämän hormonihirmun hanat ja aloin nyyhkyttää kuin surullisemmankin uutisen kuulleena. Mies tuli katsomaan, mikä minulla on hätänä, eikä voinut uskoa itkuni syytä. Itseänikin alkoi itkun seassa naurattaa, kun mietin, miten tyhmälle asialle itken. Palautin rahat palapelistä ja pahoittelin asiaa, ja edelleen nyyhkytyttää. On kurjaa, jos itsestä ajatellaan pahaa. Toivottavasti sain korjattua asiaa edes vähän nopealla asiaan reagoimisellani.

Tänään on ollut pitkästä aikaa myös vähän huono olo. Väsymyksestä on tullut jo hyvin tuttu olotila, ja närästyskin vaivaa melkein päivittäin. Tuon närästyksen kai pitäisi olla loppuraskauden oire, mutta minulla sitä on ollut jo jostain viikosta kuusi eteenpäin.

Ensi viikolla on monta lääkärikäyntiä. Maanantaina on viimeinen tutkimusultrakäynti, näemme pikkuiset siis viimeistä kertaa 3D-kuvissa. Keskiviikkona on kunnan tarjoama niskapoimu-ultra ja torstaina neuvolalääkäri. Sitten taitaakin olla useampi viikko seuraavaan ultraan, en oikeastaan edes tiedä, kuinka usein kaksosraskauksia ultrataan meidän kunnassamme.

Viime maanantain ultrassa (10+1) kaikki oli onneksi kunnossa. Molemmat vauvat näyttivät siltä, kuin he olisivat itkeneet, koska kädet olivat kippurassa kasvojen edessä. Uusi yksityiskohta, jota emme aiemmin olleet nähneet, oli korvat! Miten pienet ne mahtavat ollakaan, kun vauvat itse olivat tuolloin vasta alle 3,5-senttisiä!

Huomenna alkaa kahdestoista raskausviikko, pitäkää rakkaat tiukasti kiinni!

Tässä A 10+1:

Ja tässä B samanikäisenä:

Väsymys verottaa

2008-11-09T20:17:00.006+02:00

En ole jaksanut kirjoittaa pitkään aikaan, kun päivät ovat menneet gradun kimpussa ja iltaisin haluan vain nukkua. Lisäksi nuoremman koiramme eroahdistus vie viimeisetkin voimanrippeet päivistä. Nyt päätin kuitenkin muutaman sanasen naputella.

Tänään tuli täyteen tasan 10 raskausviikkoa. Yhdettätoista viikkoa siis aloitellaan. Vielä kun kaksi viikkoa kuluisi nopsaan, niin olisi suurin keskenmenoriski ohi. Viime maanantaina ultrassa kaikki oli hyvin, pikkuiset olivat kasvaneet edelliskerrasta millin per päivä. Kokoa oli nyt noin 2,5 senttiä. Ensimmäisiä liikkeitäänkin vauvat jo harjoittelivat. B näytti ihan siltä, kuin olisi tehnyt vatsalihasliikkeitä.

Tiistaina oli ensimmäinen neuvolakäynti. Siellä hurahtikin kaksi tuntia lappuja täytellessä. Sydänääniäkin yritettiin kuunnella, mutta niitä ei saatu kuuluviin. Kuulemma se on normaalia, ettei vielä 9+ viikoilla ääniä kuulu. Ja olinhan nähnyt sykkeet kuitenkin edellispäivänä ultrassa. Silti se pieni huoli taas nosti päätään.

Huomenna pääsemme onneksi taas pikkuisia kurkkaamaan. Sitten onkin enää yksi tutkimuskäynti jäljellä, jonka jälkeen siirrymme normaaleihin kunnan tarjoamiin palveluihin. Np-ultra on heti parin päivän päästä tuosta viimeisestä tutkimusultrasta. Neuvolassa kysyttiin, haluammeko niskapoimun mittauksen lisäksi käydä verikokeessa, jota käytetään apuna laskettaessa down-riskiä. Kaksosraskaudessa se kuulemma ei ole siltikään kovin luotettava menetelmä, mutta verikokeeseen pääsee, jos haluaa. Sanoin, etten halua. Vaikka riskiluku olisi kuinka korkea, se ei vaikuttaisi mihinkään.

Päätin ihan raskauden alkuviikoilla, että pidän blogin nimen entisellään viikoille 12 saakka. Olen yrittänyt miettiä, mikä voisi olla uusi nimi parin viikon kuluttua. Mikä olisi sellainen nimi, joka pitäisi sisällään historiamme (lapsettomuuden), onnemme (kaksoset) ja adoptiohaaveemme? Ehdotuksia otan mielelläni vastaan.

Minua suututtaa tämä elämän epäreiluus! Miksi ihanat ihmiset ympärilläni eivät saa kokea tätä samaa kuin minä? Kuinka kauan heidän vielä tarvitsee odottaa? Olen viime aikoina keskustellut lapsettomien ystävieni kanssa paljon kateudesta ja katkeruudesta. Pelkäsin kovasti, että menetän kaikki ystäväni oman tilanteeni muututtua, oikeastaan aivan oletin niin, koska olenhan nähnyt saman tilanteen toisesta näkökulmasta itsekin. Nyt olemme kuitenkin parin tärkeän lapsettoman ystäväni kanssa avoimesti keskustelleet ystävyydestämme ja raskauteni vaikutuksesta siihen. Tiedostan kateuden ja katkeruuden, nuo tunteet kun eivät ole kaukana itsellänikään. Olen onnellinen, että tähän asti ainakin olemme voineet jatkaa edelleen yhtä läheisinä ystävinä.

8+2

2008-10-28T12:52:00.006+02:00

Olen ikionnellinen, kun tämänpäiväisessä ultrassa kaikki oli hyvin! Sydämet sykkivät molemmilla. Näimme kuvista käden- ja jalanalut, selkärangat ja pikkuruiset nenätkin. Molemmat vastasivat oikein viikkoja 8+2. Lääkäri kirjoitti paperiin, että kyseessä on normaali raskaus. Olo on niin huojentunut ja onnellinen, onnenkyyneleet valuvat poskille, enkä voi muuta kuin hymyillä.

A poseerasi taas vähän rohkeammin kuin B. Molemmista kuitenkin nähtiin kaikki ne tärkeimmät, ja noita kuvia voisin ihastella loputtomiin. Hymy oli herkässä tulevalla isilläkin.

Tässä A:

Tässä B:

Ja tässä vielä yhteisposeeraus:

Juokse aika nopeampaa!

2008-10-24T10:07:00.003+03:00

Pelottaa niin kovasti. Joinakin päivinä uskallan luottaa, että kaikki menee hyvin, ja toisina päivinä pelkään niin paljon, että tärisen. Miehellekin tulee tiuskittua, kun hermoni ovat pelosta kireinä.

En tiedä, pitäisikö minun vain elää täysillä raskaana olevan elämää, vai kannattaisiko ajatella, miten selviäisin suru-uutisista. Alan itkeä nytkin, kun vain ajattelenkin ensi kevättä ilman sisälläni kasvavia pikkuisia. Mitä minulla sitten olisi - ei mitään. En osaa nähdä mitään hyvää missään muualla kuin mahassani. Romahtaisin varmasti täysin, jos nämä lapset riistettäisiin minulta. Kaikelta muulta putoaisi pohja. En jaksaisi opiskellakaan, sekin tuntuisi turhalta.

Miten ihmeessä jaksan nämä kriittisimmät viikot loppuun saakka? Tai miten jaksaisin edes tuohon ensi tiistain ultraan asti? Mitä jos...

Ehkä tämä syyslomaviikko ei olekaan ollut hyväksi minulle. Minulla on ollut liikaa aikaa miettiä ja lukea netistä surullisia tarinoita. Kunpa en olisi mennyt vertaamaan alkioidemme kokoja muiden vastaavan ikäisiin alkioihin. Toinen alkioistamme oli millin tai kaksi pienempi kuin sen olisi pitänyt tuossa vaiheessa olla. Toista ei saatu mitattua ollenkaan. Yksi pieni milli aiheuttaa näin kamalan huolen. Yritän vakuutella itselleni, että noin pientä on vaikea mitata tarkasti. Raskausviikotkin voivat toisaalta todellisuudessa olla kolme päivää vähemmän, jos siirtopäivä laskettaisiinkin olevan 2+0 eikä 2+3 kuten lääkärimme sen laskee.

Kaikki on hyvin. Kaiken on pakko olla hyvin. Olemme nähneet pikkuisten sykkeet. Pahoinvointini alkoi viikko viimeisen ultran jälkeen, joten hormonitaso on kai noussut. En tosin oksentanut eilen enkä tänään, mutta huono olo seuraa mukana aamusta iltaan. Minun täytyy luottaa ja uskoa, eikä stressata ja murehtia.

Pitäkää kiinni rakkaat, korvaamattomat pikkuiset!

Rv 7+3

2008-10-22T10:55:00.003+03:00

Tällä viikolla meillä ei ole ultraa. Tässä on tottunut vähän liian hyvälle tuon viikottaisen tutkimuksen vuoksi, joten nyt tuntuu muka pitkältä ajalta odottaa kaksi viikkoa seuraavaa käyntiä. Onneksi viikko siitä on jo mennyt, ja ensi tiistaina päästään katsotaan taas meidän rakkaita pikkuisia.

Sunnuntaina raskaus alkoi tuntua konkreettisemmalta, kun oksensin ensimmäisen kerran. Maanantai jatkui samaan tapaan, mutta eilen vointi oli ihmeellisen hyvä. Se kuitenkin kostautui tänään, jolloin aamu alkoi taas posliinia tuijottamalla. Väsymys aaltoilee: keskipäivällä olen virkeimmilläni, mutta neljän aikaan on pakko päästä päikkäreille.

Olen osannut ehkä jo vähän rentoutua tämän odotuksen kanssa. Koitan työntää pelkoni jonnekin piiloon pääni sisälle, koska en kestä ajatusta, että tämä meitä kohdannut onni pyyhkäistäisiin yhtäkkiä pois. Joka päivä ihmettelen, kuinka onnekas olenkaan. Olin niin varautunut jo siihen, että perheessämme tulee olemaan ainoastaan adoptiolapsia sekä sijoituslapsia. Sekään vaihtoehto ei olisi ollut huono muuta kuin siltä osin, että lapsiperheen arki olisi ollut vielä vuosien päässä. Adoptioajatukseni eivät tietystikään ole muuttuneet raskauden myötä, oikeastaan ne vain vahvistuvat, ja olen iloinen, että adoptioprosessin odotusajaksi minulla tulee olemaan kädet ja sydän täynnä kultaakin kalliimpaa työtä. Ihanaa on myös, että mieheni ajattelee asioista samalla tavalla.

Raskausoireita taas mieheni ei osaa ajatella tai sisäistää vielä kovin hyvin. Aamuoksenteluani kuunnellessaan hän tivaa minulta, onko se varmasti normaalia, että voin niin pahoin. Töiden jälkeen hän suunnittelee kaikenlaista menoa, eikä ymmärrä, että minä haluaisin vain nukkua. Kaksoset ovat kuitenkin hänenkin ajatuksissaan läsnä. Iltaisin hän sanoo "hyvää yötä rakkaat" aiemman "hyvää yötä rakas" sijaan. Yhtenä päivänä hän tunnusti, että ajatukset pyörivät töissäkin pikkuisten ympärillä. Rakastan niin kovasti tuota ihanaa miestä, tulevaa isiä.

Sydämet sykkivät

2008-10-13T15:01:00.008+03:00

Viime viikolla lääkäri lupaili, että seuraavalla kerralla näkisimme todennäköisesti kaksosten sykkeet. Yritin valmistautua ennen ultraa huonoihin uutisiin, mutta toivoin niin kovasti hyviä uutisia, etten uskaltanut oikein edes ajatella jonkin olevan pielessä. Suuren suuri huojennus tuli, kun lääkäri löysi nopeasti toisen palleron sykkeen. Toinen taas oli jotenkin piilossa, eikä sitä saatu niin hyvin kuvattua kuin sisarustaan. Syke löytyi viimein onneksi toiseltakin!

Ultrakuvista en ymmärrä oikeastaan mitään. Tärkeintä kuitenkin on kuulla lääkärin sanat: "Kaikki on hyvin." Tosin meidän lääkäri ilmoitti asian sanomalla: "Raskaus etenee kuin juna."
Olen edelleen kovin hämilläni tästä uudesta tilanteesta. Tunteet myllertävät, enkä oikein tiedä, mihin enää kuulun. Samastun edelleen lapsettomien ahdistukseen ja kipeään toivomiseen, vaikka katsonkin sitä nyt eri näkökulmasta. En uskalla enää sanoa toisille lapsettomille, että tiedän, miltä heistä tuntuu. Itse olisin sellaisesta ajatellut, että "etpä kyllä tiedä, olet raskaana, enkä minä vielä tiedä, saanko ikinä kokea samaa".
En kuitenkaan koe kuuluvani myöskään äiteihin. Vauvanvaatteet saavat minut edelleen kääntämään pääni pois. En halua puhua vielä siitä ajasta, kun (/jos) meillä on lapsi(a). Tosin pieni uteliaisuus nostaa välillä päätään, ja haaveilen siitä, kuinka kaikki todella sujuisi hyvin loppuun saakka.

Huoli

2008-10-08T15:23:00.014+03:00

Mamba - Mä oon lakannut huolehtimasta

Mä oon lakannut huolehtimasta,

mä en aio enää pelätä.

Mä en mieti paljonko aikaa,

on vielä jäljellä.

Mä oon lakannut huolehtimasta,

mä en mieti sitä enempää.

Nyt jokainen päivä on tärkee,

ja ainoo määränpää.

Syitä mä en jaksa miettii

en vastausta löytäisi kuitenkaan.

Täytyy kestää se mitä ei voi estää

ja ottaa päivä kerrallaan.

Näitten kysymysten edessä

jokainen on aseeton.

Mä oon lakannut huolehtimasta...

Mä tutkin mun sisäavaruutta,

ja luulen jotain uutta mä opinkin.

Mä kysyin tietä ja etsin selitystä

kuin joku tietäisi paremmin.

Mutta aina päivän päätyttyä

olin yksin tietenkin.

Mä oon lakannut huolehtimasta...

Mä mietin kaiken tarkoitusta,

etsin lohdutusta ja epäilin.

Mä olin täynnä vihaa, katkeruutta.

Syytin ja syyllistin.

Olin onneton ja allapäin

ja elämälle vihainen.

Nyt oon lakannut huolehtimasta...

____________________________________________________

Miten joku biisi voikin koskettaa näin paljon! Yritän kovasti lakata huolehtimasta ja nauttia tästä onnesta, joka meille on annettu. Tämä Mamban biisi saa mut onnen ja liikutuksen kyyneliin kerta toisensa jälkeen. Nyt todellakin jokainen päivä on tärkee, ja ainoo määränpää.

Kävimme ystäväni kanssa Hulluilla päivillä. Hän osti pian syntyvälle sukulaislapselleen lahjan, joten vietimme pitkän ajan vauvanvaateosastolla. En uskaltanut itse vielä tutkailla tarjontaa, lähinnä vilkuilin vaivaantuneena muualle. Pienen pienen onnenläikähdyksen kuitenkin tunsin sisälläni, kun ajattelin, että mahdollisesti minäkin pääsen ensi vuonna tänne tekemään ostoksia.

Olemme sopineet, että viikonloppuna ystäväpariskunta tulee meille saunomaan ja istumaan iltaa. En haluaisi vielä paljastaa raskautta, mutta en tiedä, miten voisin sen salata. Valehteleminen (lääkekuuri, mehua siideripulloon tmv.) ei tunnu sekään hyvältä. Luultavasti sanon vain, että alkoholi ei nyt maistu. Jos paljastun, olkoon sitten niin.

Päivät kuluvat hitaasti. Olisimmepa jo pian toisella kolmanneksella, ja uskaltaisin päästää iloani vähän enemmän esiin. Välillä oikeastaan unohdan, kuinka alussa (5+3) tämä kaikki vasta on. Emmehän me ole vielä nähneet edes vauvojen sykkeitä. Silti ne pienet ovat jo ottaneet paikkansa maailmamme keskipisteinä.

____

Äh, taas Bloggerin asetukset temppuilevat. Teksti tulee yhteen pötköön...

Kaksi!

2008-10-06T15:28:00.006+03:00

Olen sanaton, onnesta, ihmetyksestä ja ilosta. Meille tulee kaksi vauvaa! Ultrakuvissa ne nyt komeilevat vierekkäin, pieninä mustina palleroina, joiden sisällä näkyy vaalea alue. Lääkärin mukaan nyt on raskausviikko 5+1. Ensi viikolla saatetaan nähdä jo sykkeetkin. Pitäkää nyt tiukasti kiinni pienoiset!

Viikonloppu meni nopeasti sukuloidessa. Vanhemmille emme malttaneet olla paljastamatta iloamme. He olivat innoissaan, mutta varovaisin mielin, koska kerroimme raskauden olevan vasta alussa. Anopilla on takanaan useampi keskenmeno, joten hän ymmärtää pelkomme. Minun äitini taas ei taida ymmärtää, että mikään ei ole vielä varmaa. Hän jo suunnitteli vaunujen ostoa, ja kuinka hän sitten pukkaa vauvaa ostamissaan vaunuissa. Tänään tosin täytyi kertoa hänelle, että tulikin kalliimpi ostos: me tarvitsemme tuplavaunut!

Oma tilanne ei näköjään ole muuttanut ainakaan näin aikaisessa vaiheessa suhtautumista muiden lapsiin. Lauantain juhlissa oli vieraina useampi vauvaperhe. Samat kateuden ja ahdistuksen tunteet tulivat pintaan kuin aina aiemminkin. Pelkäsin koko ajan, että joku alkaa udella meidän vauvahaaveistamme tai tyrkyttää vauvoja syliin harjoituksen vuoksi. Kaikki meni kuitenkin hyvin, eikä kukaan kysellyt mitään.

Voisiko nyt kaikki mennä hyvin?

2008-10-03T10:11:00.005+03:00

Epätodellinen olo jatkuu. Pelkään edelleen, mutta rinnalle on tullut nyt onnellisuus. Vaikka kaikki on vielä alussa, olen hirmuisen onnellinen, että selvisimme noiden viime raskauden surullisten alkupäivien ohi. Kaiken vain nyt täytyy mennä hyvin!

Minua jännittää koko ajan. En tiedä, johtuuko pienoinen huonovointisuus siitä, vai joko se voisi näin aikaisin johtua raskaudesta. Joka tapauksessa aion nauttia jokaisesta inhottavastakin oireesta. Olen haaveilevat vuosia ja kuukausia siitä, että saisin aloittaa aamuni oksentamalla ja väsymys kaataisi sänkyyn kesken päivän. Kaikkein eniten olen kuitenkin haaveillut siitä, että joskus saisimme mieheni kanssa syliimme rakkaan pienen ihmisen. Tapahtuisiko se jo ensi kesänä?!

Tässä vielä varmistustesti tältä aamulta. Ei ole viivat kadonneet.

Adoptiohaaveiden kannalta raskauden ajoitus on mitä parhain. Jos kaikki menee hyvin, voimme yrittää saada pikkusisarusta sitten adoption kautta, ja minullakin on silloin jo alaikäraja täynnä. No, mutta katsotaan nyt, miten tässä käy.

Kaksi viikkoa siirrosta, 23 vuotta syntymästä

2008-10-01T10:34:00.003+03:00

Ensimmäinen asettamani rajapyykki on saavutettu. Tänään on tasan kaksi viikkoa siirrosta, ja kesällä tuhru runsastui tänään melkein jo vuodoksi. Nyt en ole onneksi vuotanut sen maanantaisen verituhrun jälkeen ollenkaan. Jokainen vessareissu pelottaa.

Olemme menossa viikonloppuna pienimuotoisiin sukujuhliin toiselle paikkakunnalle. Anoppi viikonloppuna jutteli puhelimessa, että illalla meidän pitää lähteä baariin jo kymmenen jälkeen, jotta hoitoon jäävä sukulaislapsi saa nukuttua. Oletus ilmeisesti siis on, että mekin olemme lähdössä muiden suvun nuorten (ja nuortenmielisten) kanssa illalla ulos. Saa nähdä, miten maltan piilotella syytäni olla koskematta booliin. En haluaisi kuitenkaan kertoa asiasta, ennen kuin olemme ultrassa nähneet muutakin kuin hyvät limakalvot. Mieheni on sitä mieltä, että jos vanhemmat ja hänen siskonsa utelevat syytä, sitten kerrotaan. Muuten emme puhu asiasta.

Mitään kovin selviä raskausoireita minulla ei ole. Rinnat ovat olleet arat koko sen ajan, kun olen Merimono-tabletteja syönyt. Väsymys tuntuu ihan normaalilta olotilalta minulle. Huonohkoon oloon heräsin aamuyöllä, mutta se meni aika nopeasti ohi. Välillä on lievää kuvotusta päivisin. Hikipuuskia tulee aika useasti, palellut en ole enää juurikaan. Maha on ollut löysällä, mutta siitä en kyllä tiedä, onko sillä mitään tekemistä raskauden kanssa.

Tuntuu todella omituiselta puhua raskaudesta ja itsestäni samassa yhteydessä. Taidankin kirjoittaa nyt mieluummin vaikka syntymäpäivästä, hih! Tästä päivästä on vielä tasan kaksi vuotta adoptioiän saavuttamiseen. Sain eilen mieheltä kymmenen ruusua etukäteislahjaksi. Hän on huono muistamaan mitään merkkipäiviä, joten olin otettu, että tällä kertaa hän muisti. Äitikin muisti tekstiviestillä heti aamulla. Isästä ei ole vielä ainakaan kuulunut mitään.

hCG-arvo

2008-09-30T08:25:00.003+03:00

Soitin juuri eilisen hCG-arvoni: 253. Se taitaa olla tosi hyvä, kun eilen oli vasta pp 12. Viime siirrossa arvo oli pp 14 vain 62.

Tuhrua ei ole yöllä tullut. Jatkan varovaisesti nyt odottelua. Kunpa me saataisiin nyt pitää tämä lapsi!

Tuhrua

2008-09-29T15:56:00.003+03:00

No joo, pelot taitavat käydä toteen. Vessareissulla tuli verituhrua paperiin. Voisi kai sitä vielä toivoa, että se johtuu tuosta aamupäiväisestä ultrauksesta, mutta en tiedä. Tuntuu vaan tutulta.

Varovaisesti eteenpäin

2008-09-29T13:38:00.003+03:00

Meillä kävi tuuri. Muistin eilen, kuinka meille sanottiin kesällä, että voisimme nyt syksyllä PAS-kierrosta päästä mukaan erääseen meneillään olevaan tutkimukseen. Soittelin tänään sairaalaan ja sieltä annettiin lääkärin numero. Hän käskikin heti tänään tulla käymään. Tutkimuksessa seurataan istukan toimintaa ja tietysti sikiön kehitystä viikottain alkuraskauden ajan 3D-ultralla. Tänään tehtiin jo ensimmäinen ultra, mutta eihän siellä tietystikään vielä mitään näkynyt. Ensi viikon maanantaina pitäisi kuulemma jo vähän jotain näkyä.

Pelottaa kovasti nämä seuraavat päivät. Keskenmenneessä raskaudessa tuhruttelu alkoi minimaalisena jo pp 13 (joka nyt on huomenna) ja kunnon vuoto pp 15 (torstai). Jos nuo päivät selviän vuodoitta yli, uskallan jo ajatella vähän positiivisemmin. Tosin eihän mikään ole yhtään sen varmempaa senkään jälkeen, mutta ainakin oltaisiin pidemmällä kuin viimeksi.

Raskausviikoista en ole oikein päässyt selvyyteen. Jossain luki, että PAS:ssa siirtopäivä olisi rv 2+2. Sen mukaan nyt olisi 4+0. Ultrakuvissa taas lukee 4+1. Kaipa tuo aikanaan selviää, jos on tarpeen.

Lueskelen kateellisena keskustelupalstojen muiden juuri plussanneiden juttuja. Miten ihanaa olisikin olla huolettoman onnellinen tästä hetkestä ja suunnitella jatkoa ajattelematta mahdollista keskenmenoa. Hienoa olisi myös osata välillä ajatella muutakin kuin omaa olotilaa. En saa työnnettyä pelkoa ja huolta hetkeksikään taka-alalle.

Aamuvirkku testailija

2008-09-27T05:55:00.005+03:00

Kello on 5:58. Olen ollut hereillä puoli viidestä saakka. En vain saanut enää nukuttua. Tein toisen testin, kun niitä tuli kaksi ostettua. Ihanat viivat siihenkin piirtyi, ja testiviiva on hitusen eilistä vahvempi. Viimeksi keskenmenneessä raskaudessa en saanut noin vahvaa viivaa ollenkaan, pp 15 sain melkein yhtä vahvan kuin nyt tuo tämänaamuinen pp 10:n viiva.

Kirjoittelin aiemmin viikolla, että minulla on vähän lämpöä. Sinä iltana kuume nousi yli 38 asteeseen, ja seuraavasta päivästä lähtien se on pysytellyt noin 37,1-37,3 asteessa. Hieman kipeä olo minulla nytkin on, joten en tiedä, johtuvatko nuo kohonneet lämmöt sairaudesta vai raskaudesta.

Emme mieheni kanssa kumpikaan uskalla vielä luottaa siihen, että raskaus lähtisi sujumaan normaalisti tällä kertaa. Eilen menin heti testattuani kertomaan uniselle miehelleni: "Kulta, olen raskaana." Hänen vastauksensa oli: "Mmmm... aijaa." Kysyin sitten: "Miltä sinusta nyt tuntuu?" Mies siihen: "Nälkä." Illalla hänkin kyllä myönsi, että on innoissaan asiasta, mutta samalla peloissaan.

Pelkään niin kovasti tippuvani jälleen korkealta. Pelkään myös, että jos pääsemme nyt alkuvaihetta pidemmälle, menee raskaus kesken myöhemmässä vaiheessa. Se olisi hirveätä, en voi kuvitellakaan niiden ihmisten tuskaa, jotka ovat useamman viikon olleet raskaana ja sitten kokevatkin keskenmenon. Miten sellaisesta voi selvitä?

Olin ennen viime kesää kuvitellut, että jos joskus saan testitikkuuni kaksi viivaa, on elämä yhtä juhlaa. En osannut ajatella ollenkaan tällaisia tunteita: pelkoa, huolta ja niiden alta puskevaa toivoa. Olin niin moneen kertaan kuvitellut sen hetken, kuinka itkemme mieheni kanssa onnesta katsoessamme punaisia viivoja testitikussa. En hetkeäkään ajatellut, että toteaisin tavallisella äänellä vain olevani raskaana, ja että mieheni vastaisi siihen sanomalla aijaa.

Muoks. Tässä taas kuva. Nyt se vahvuusero ei kyllä näy juurikaan, mutta onkai tuossa uudemmassa testissä ainakin paksumpi viiva, onhan?

Hätähousu

2008-09-26T07:57:00.005+03:00

Aivan liian aikaisin (pp 9) testasin Apteekin omalla testillä haalean mutta erottuvan toisen viivan (haamun). Aikaisemmin olin puhunut testaavani pp 11, mutta häät ovat huomenna, eli silloin minulla onkin pp 10. Hätähousuna otin sitten vielä siitäkin etumatkaa.

Nyt sitten jännitetään, onko tämäkin kemiallinen raskaus vai päästäänkö pidemmälle. Varovasti nyt iloitsen ensi viikon keskiviikkoon saakka. Ei siis saa onnitella vielä. Toisaalta huojentavaa jo pelkästään tämäkin, että ainakin kiinnittymistä on nyt yrittänyt tapahtua kahdessa siirrossa peräkkäin.

Muoks. Tässä vielä kuva, jonka otin nyt iltapäivällä. Viiva näyttää vahvemmalta nyt kuivettuaan kuin aamulla tuoreeltaan.

Piinapäivä numero 7

2008-09-24T16:30:00.002+03:00

Otsikosta huolimatta en ole juurikaan piinaillut. Päivät ovat kuluneet melko nopeasti, enkä ole ajatellut alkioiden kohtaloa kuin hetkittäin - ennen kuin tänään. Kahden ja puolen vuoden kokemuksella oman kehoni tiukasta tarkkailusta voin sanoa, etteivät eilen alkaneet alamahan ja -selän kivut tiedä hyvää. Olisin kyllä mielelläni väärässä.

Minulla on ollut kummallinen olo tänään. Pää on tuntunut sumuiselta, ja olen palellut. Mittasin kuumeen, kun tulin kotiin: 37.2 astetta. Eihän se paljoa ole, mutta selittää oloni. Normaalilämpöni on 36 astetta tai hieman allekin, ja yleensä 37 astetta jo tekee oloni huonoksi. Ilman kuukautiskipuja voisin kuvitella tämän lämmönnousun johtuvan muusta kuin alkavasta flunssasta. Vaikka muita flunssaoireita minulla ei kyllä ole... Äh, mitäpä sitä spekuloimaan, muutaman päivän sisällä se selviää kuitenkin.

Lauantaina menemme ystäviemme häihin. Silloin on pp 11. Se on päivä, jolloin ensimmäisessä hoidossa kuukautiset alkoivat ja toisessa hoidossa testasin plussan. Luultavasti tuo päivä on testipäivä nytkin, ihan niiden häidenkin takia.

Silmät suljettuna lapsettomuudelta

2008-09-20T17:37:00.005+03:00

Äiti kävi kylässä. Kuten tavallisesti, hän ei nytkään viipynyt kuin yhden yön. Hän tuli illalla töiden jälkeen useamman sadan kilometrin päästä ja aamukahvin jälkeen lähti ajamaan takaisin kotiinsa.

Juttelimme illalla monenlaisista asioista, mutta melko pinnallisesti. Olen ennenkin kirjoittanut tänne siitä, että äiti ei koskaan kysele hoidoistamme tai jaksamisestamme lapsettomuuden suhteen. Mieheni oli taas illan ja yön töissä, joten nyt meillä olisi ollut aikaa jutella asioista kahdestaan äidin kanssa. Minäkään en silti ottanut asiaa puheeksi.

Tapanamme on yleensä äidin kanssa saunoa ja juoda muutama siideri illan ratoksi. Eilen söimme pitsaa (ei sovi kyllä uusiin elämäntapoihini), ja äiti kehotti minuakin ottamaan siiderin. Kieltäytyessäni äiti katsoi minua ihmeissään ja kysyi: "No?" Vastaukseksi riitti, kun sanoin, ettei vain nyt huvita. Olin vähällä kertoa alkioiden siirrosta, mutta en uskaltanut. Pelkäsin, että äidin vastaus olisi vain "aijaa".

Myöhemmin illalla käytimme koiria iltalenkillä ja äiti alkoi kertoa tuttujen kuulumisia. Yksi entinen naapurimme, minua hieman vanhempi, odottaa kuulemma lasta. Näissä uutisissa taas minä olen se, joka tuumaa "aijaa" tai "vai niin".

Äidin vierailujen jälkeen olen aina jotenkin surullinen. Vajaa. Lapseton. Minussa on joku niin arka, kipeä ja vaikea asia, että siitä ei voi edes puhua.

Kaksi alkiota haettu kyytiin!

2008-09-17T17:10:00.002+03:00

Ensimmäinen alkiopari oli selvinnyt sulatuksesta ja lähtenyt jakaantumaan. Toinen pari sai vielä jäädä pakkaseen. Olen niin iloinen, että onnistuimme tähän saakka ainakin! Lääkäri oli vähäpuheinen, eikä varmaan olisi tervehdystä enempää pukahtanut, ellen olisi kysellyt. Kysyin alkioiden jakaantumisesta, ja hän sanoi toisen olevan 5-soluinen. Toisesta hän ei sitten tuumannut mitään. 2-soluisinahan nuo kaikki alkiomme on pakastettu, joten ainakin jotain kehitystä oli tapahtunut.

Nyt on taas sellainen olo, että en uskaltaisi aivastaakaan, etteivät alkiot tippuisi. Pissallakin kävin oikein varovasti, hih. Kaikki vakuuttavat, etteivät ne sieltä pääse pois, vaikka mitä tekisi. Sitä vain on vaikea uskoa, ja täytyy ottaa varman päälle, kun on niin kallis lasti kyydissä.

Mies on tehnyt älyttömän pitkiä työpäiviä jo kohta viikon verran. Lyhimmilläänkin työpäivät ovat olleet 16-tuntisia ja pisimmillään 19-tuntisia. Onneksi kohta tuo kiireinen projekti on ohi ja hän pääsee levähtämään. Olin iloinen, että mies halusi kiireidenkin keskeltä tulla mukaan siirtoon, muilla lääkärikäynneillä hän ei olekaan ollut nyt tässä PAS-touhussa mukana.

Tunti siirtoon

2008-09-17T11:42:00.003+03:00

Vieläköhän ne saattaisivat soittaa? Kello on vähän vaille 12 ja siirtoaika on kello 13. Uskallan jo vähän luottaa, että siirtoon päästään, mutta en täysin.

Otin aamun Lugesteronit suun kautta, ja nyt huippaa aika lailla. Pitää lukea moneen kertaan kirjoittamani teksti, kun välillä rivit hyppii silmissä. Näköjään se on on totta, että suun kautta otettaessa sivuvaikutukset ovat suuremmat.

Kuulin juuri raskausuutisen. PCO:sta kärsivä sai luomuplussan. Ei tunnu pahalta, mutta en nyt osaa kauheasti iloitakaan, kun henkilö ei ole kovinkaan tuttu. Aina sanotaan, ettei saisi vertailla tuskaa, mutta kyllä minulla totta puhuen käy usein mielessä, että "onnistuipa helposti", jos ei ole tarvinnut mitään hoitoja, vaikka kauan olisi yritys kestänytkin. Tiedän silti, että luomuplussanneitakin lapsettomuus on ehtinyt satuttaa.

Tästä päivästä selvitty

2008-09-16T21:33:00.002+03:00

Puhelin ei soinut tänään. Sulatusvaihe on ilmeisesti siis sujunut hyvin. Kunpa meidän alkiot olisi peitelty lämpimästi laboratorion putkiin ja vekottimiin yötä varten, jotta ne jaksavat ahkerasti jakaantua huomenna.

Pelottaa.

Pelottava puhelin

2008-09-16T12:02:00.003+03:00

Siellä ne meidän alkiot nyt venyttelevät jäisiä solujaan, tänään on siis sulatuspäivä. On kyllä aika kova pettymys, jos yksikään pakkasalkio ei selviä siirtoon saakka. En ole ladannut kauheasti toivoa PAS:iin, mutta toivoisin kovasti, että päästäisiin edes siirtoon saakka. Silloin olisi taas yksi uusi onnistunut juttu takana sukusoluillamme: ne olisivat selvinneet pakastuksesta ja sulatuksesta.

Klinikalta soitetaan heti, jos saadaan tietää, ettei siirtoa tule. Hoitaja sanoi viime käynnillä, että todennäköisesti epäonnistumisen tietää jo tänään tiistaina, mutta on tietysti mahdollista, että alkiot selviävät alkumetreille, mutta kuolevat huomenna. Puhelimen pirinää täytyy siis pelätä vielä huomennakin.

Kirjoittelin aiemmin elämäntapamuutoksistani. Nyt on viikko takana terveellisempää elämää ja paino pudonnut 900 g. Ei se hirmuinen määrä ole, mutta olen tyytyväinen.

Ultrakuulumisia

2008-09-11T12:50:00.007+03:00

Taas oli ultrassa eri lääkäri kuin aikaisemmin. Hän oli kyllä yksi mukavimmista, ja ensimmäinen, joka kertoi alkioidemme laadusta tarkasti. Ensimmäistä kertaa mukana oli myös kandeja. Olin ajatellut, että heidän läsnäolo olisi kiusallista, mutta ei se ollutkaan. Hyvähän se vain on, että lääkäreitä koulutetaan lisää. Minun ja muiden lapsettomien parhaaksi on, jos jotkut heistä kiinnostuisivat erikoistumaan naistentauteihin.

Pakkasessa meillä on siis neljä alkiota pareittain pakastettuna. Ensi viikon tiistaina sulatetaan toinen pari, jossa molemmat alkiot ovat vain 2-soluisia, toinen 1. luokkaa ja toinen 3. (1 on paras ja 5 huonoin). Toisen pakkasessa olevan parin alkiot ovat myös vain 2-soluisia ja molemmat 3. luokkaa. Alkioita viljellään keskiviikkoon saakka, jolloin siirto on kello 13. Jos ensimmäisen parin molemmat alkiot selviävät, ne siirretään yhdessä. Jos kumpikaan ei selviä, sulatetaan toinenkin pari. Tiistaina tai keskiviikkoaamuna klinikalta soitetaan, mikäli siirtoon ei päästä ollenkaan.

Kohdun limakalvo oli minulla nyt kuulemma huippuhyvä, 14.4 mm. Lääkäri sanoi, että siihen pitäisi kyllä alkion kiinnittyä. Kunpa ne pikkuiset pakkasukot nyt olisivat sitkeitä, vaikka ovatkin ilmeisesti hitaita jakaantumaan. Sunnuntaina aloitan Lugesteronit ja noita Merimono-tabletteja jatkan koko ajan.

Ultran jälkeen iski sama haikeus kuin aina ennenkin. Kotiin ajellessa ajatukset vaeltelivat hoitopoluilta adoptiohaaveisiin ja sijaisvanhemmuuteen. Mietin mieluummin niitä kuin PAS:n onnistumista. Kuvittelin mielessäni, että meille tulisi pieni lapsi sijoitukseen. Olisimmeko puheen tasolla hänelle äiti ja isä? Olisiko hyväksyttävää sanoa, että "äiti antaa sinulle ruokaa" tai "käypä näyttämässä isille, miten hienon kuvan olet piirtänyt"? Mitä ulkopuoliset ajattelisivat, jos puhuttelisimme yhtäkkiä itseämme äidiksi ja isäksi, vaikka lapsemme olisi vain lainassa? Miten vastaisimme, jos naapurimme kysyisi sijoituslapsen tultua meille, kenen lapsi hän on? Vastaisimmeko, että lapsi on meidän, vaikka saattaisimme joutua luopumaan hänestä puolen vuoden kuluttua?

Kuinka kauan joudun vielä vain miettimään näitä asioita? Enkö voisi päästä jo käytännön harjoituksiin? Mitä minulta vielä odotetaan?

Suunniteltu tulevaisuus

2008-09-08T18:05:00.004+03:00

Olimme tänään syömässä yhdessä opiskelukavereideni kanssa. Kyselin yhden heistä kuulumisia tarkemmin, koska emme olleet pitkään aikaan tavanneet. Hän kertoi tarkoin suunnitellusta tulevaisuudestaan: ensimmäinen koira on nyt vuoden ikäinen, vuoden päästä tulee toinen koira ja siitä vuoden päästä ensimmäinen vauva. Ah, kuinka helppoa! Miten en ole tajunnut itse suunnitella asioita noin?!

En tiedä, olisiko parempi olla naiivin luottavainen, että kaikki sujuu elämässä, kuten olen suunnitellut. Vai onko parempi tiedostaa reaaliteetit? Toisaalta, minullakin on ne ruusunpunaiset lasit päässäni monen asian suhteen. Olenko realisti siis vain lapsettomuuden osalta? En esimerkiksi varaudu etukäteen kaikkiin mahdollisiin sairauksiin, joita minulle tai läheisilleni voi tulla. Suunnittelen elämääni yhdessä aviomieheni kanssa, vaikka kukaan ei takaa, että hän pysyy vierelläni aina. Luotan ehkä liikaa adoptiomahdollisuuksiimmekin, vaikka eihän sekään varma tie onneen ole.

Taidan olla niin täynnä lapsettomuutta, etten osaa ajatella tavallisia asioitakaan ilman sitä. Vedän lapsettomuuden jokaisen asian keskelle. Eikö ole typerää, että ajattelen jotenkin tietäväni elämästä enemmän, kun kuuntelen ystävieni puheita heidän tulevaisuudenhaaveistaan? Huomaan aina tunteiden kuohahtavan sisälläni, kun joku kertoo haluavansa kaksi lasta ja maalaistalon, tai vaikka hyvän työpaikan, koiran ja kolme lasta. Tokaisen usein mielessäni, että haluapa vain lapsia, katsotaan, saatko. En osaa ohittaa lapsihaavetta siinä, missä ohitan ja hyväksyn haaveet talosta tai työpaikasta.

Lapsettomuus on paljon suurempi taakka kuin voisi kuvitella. Se on paljon muutakin, kuin että ei ole lasta. Lisääntyminen on niin jokapäiväinen, itsestään selvä ja normaali asia, että sen oletetaan kuuluvan kaikkien elämään. Suurin osa arjen puheista puhutaan niin, että lisääntymistä ei kyseenalaisteta. Siksi kai lapseton tunnistaakin lähes mistä tahansa puheenaiheesta oman poikkeavuutensa. Ennen niin viattomat ja nopeasti ohitettavat sanavalinnat, kysymykset ja oletukset iskevät viiltäen herkkiin kohtiin. Lohtua ei tuo sekään, että lapsen saaneet lapsettomat kertovat vaurioituneiden tuntosarvien pysyvän arkoina edelleen lapsellisinakin. Tästä kirouksestako ei pääse mitenkään irti?

Ben Elton: Vauvahorkka

2008-09-08T16:14:00.002+03:00

Vihdoin ja viimein sain luettua loppuun jo viikkoja sitten aloittamani kirjan, Vauvahorkan. Pitkä lukuaikakin jo kertoo sen, että en tykännyt kirjasta. Hyvät kirjat ahmin yleensä muutamassa päivässä.

Eltonin kirja rakentuu sekä miehen että naisen näkökulmista kirjoitetuista, vuorottelevista pohdinnoista. Lapsettomuuden kanssa toisena teemana on toisen päähenkilön ura viihdeteollisuudessa. Takakansi lupaa surullisen hauskan tarinan, jonka loppua ei voi aavistaa. Minä taas kuvailisin kirjaa tylsäksi ja pitkäveteiseksi. Muutamista hyvistä letkautuksista huolimatta se ei naurattanut yhtään. Loppu oli ehkä aavistamaton, mutta jokseenkin epärealistinen.

Kultainen tunnustus

2008-09-07T20:34:00.010+03:00

Sain tämän ihanan yllätyksen Shannalta, Vierashuoneesta lastenhuone... -blogin kirjoittajalta.

Säännöt:

1. Only 5 people are allowed to receive this award.

2. Four dedicated followers of your blog.

3. One has to be new to your blog and live in another part of the world.

4. You must link back to whoever gave you the award.

1. Tunnustuksen voi antaa viidelle henkilölle.

2. …joista neljä seuraa blogiasi.

3. Yhden täytyy olla uusi blogissasi ja asua eri puolella maailmaa.

4. Linkitä siihen blogiin, josta sait tämän tunnustuksen.

Täten ojennan kultaisen kortin eteenpäin seuraaville blogisuosikeilleni:

1. Sofian toiveita ja toimintaa

Miten näin äkkiä näin tuntemattomasta voi tulla kuin sisko? Vierailin Sofian blogissa (tai ylipäätään missään blogissa) ensimmäisen kerran kesällä, ja tunsin hengenheimolaisuutta välittömästi. Tätä blogia myös päivitetään ihailtavan usein. Kultaisista kultaisin tunnustus Sofialle!

2. Tyhjä syli

Aada Karoliinan kovat kokemukset koskettavat. Molemmilla meillä on ollut samanlaisia kuoppia lapsettomuuden poluilla, ja monet hänen ajatuksistaan tuntuvat tutuilta. Toivon kovasti, että blogin nimi tulee joskus olemaan "Syli täynnä".

3. Almanakka

Almanakan blogi ei ole kaikille julkinen, joten perustelen tunnustuksen antamisen hänelle privaatisti.

4. Matkalla Muumilapsen luokse

On mielenkiintoista päästä seuraamaan adoptio-odotusta alusta saakka. Luen jokaisen Muumiäidin mietteen ja jokaisen askeleen eteenpäin tarkasti. Joskus mekin koemme noita adoptio-odotuksen ensihetkiä!

5. Ajatuksia Anatoliasta

En muista, olenko koskaan jättänyt tähän blogiin merkkiä käynnistäni. Ajatuksia Anatoliasta taitaa olla ainoa seuraamani blogi, joka ei liity lapsettomuuteen tai adoptioon. Blogilistan kautta tämän joskus löysin, lisäsin suosikkeihini ja jäin koukkuun. Eläminen vieraassa kulttuurissa kiinnostaa. Pidän siitä, että blogissa käsitellään monia aiheita taivaan ja maan väliltä. Blogi myös päivitetään todella usein!

Lapsen paras

2008-09-04T22:45:00.005+03:00

45 minuuttia -ohjelman inspiroimana aloin tänään miettiä sitä, miten mainostetaan aina lapsen edun menevän kaiken edelle. Pitkät adoptiojonot nyt vain täytyy kestää, koska niillä ajetaan lapsen parasta. Sijaislapset pysyvät pitkään sijoitettuina ilman, että heistä huolehtivat ihmiset saavat adoptoida lapsia omikseen. Tämäkin perustellaan samalla (teko-)syyllä. Adoptioneuvonnassa kysellään tuhat ja yksi sellaista kysymystä, joita ei raskaana olevilta udella. Tämä vie aikaa, mutta onhan se lapsen parhaaksi.

Itse en ainakaan epäilyksettä usko, että lapsen parhaaksi on pyöriä papereina byrokratian rattaissa kuukausia, vaikka adoptiovanhemmat olisivat jo nimettyinä. Kuinka monta halauksetonta päivää lastenkodin kiireisessä arjessa kuitataan sillä, että papereiden keräämisessä, lähettämisessä ja käsittelyssä kestää pitkään? Lapsen parasko on kasvaa aina vain vanhemmaksi ja vanhemmaksi ilman perhettä, kunnes papereita on käännelty tarpeeksi ja on aika päästä kotiin? Varhaislapsuuden kehitysvaiheet ovat kuitenkin tutkitusti äärimmäisen herkkiä ja tärkeitä.

Sijaislapsi saattaa joutua huostaanotetuksi pienenä ja viettää sitten vuosia sijoitettuna ei-biologiseen perheeseen. Noiden vuosienkin päästä on olemassa se mahdollisuus, että lapsi palaisi biologiseen perheeseensä. Minä en osaa kuvitella, että lapsesta tuntuisi hyvältä muuttaa vuosien jälkeen eri perheeseen kuin missä hän on siihen asti kasvanut. En usko myöskään sitä, että perheen vaihto vaikuttaisi myönteisesti lapsen kehitykseen. Mielestäni pitäisi olla joku aikaraja, jonka vietettyään lapsi voitaisiin pakkoadoptoida sijaisperheeseen. 45 minuuttia -ohjelmassa joku asiantuntija kertoo tällaisen käytännön olevan Britanniassa. Kumpaa siis pitkäaikaisissa sijoituksissa ajatellaan, lasta vai biologisia vanhempia?

Vahingossakaan ei koskaan kannata mainita aikuisen, vanhemman parasta. Ei saa miettiä, miten voitaisiin helpottaa esimerkiksi adoptiolasta odottavien vanhempien pitkää prosessia. Sijaisvanhemmat eivät saa pelätä lapsesta luopumista pitkänkään ajan jälkeen, vaan täytyy ajatella lapsen parasta, joka on hänen toivottu palaaminen biologiseen perheeseen. Totta kai lyhytaikaisessa sijoituksessa näin onkin, mutta onko esimerkiksi viiden tai seitsemän vuoden jälkeen, kun lapsi on tullut sijaisperheeseen kolmevuotiaana?

Esitän ajatukseni ehkä korostettuna tai kärjistäen, enkä ole välttämättä perillä joka ikisestä faktasta. Lisäksi ajatukseni ovat subjektiivisia, en osaa täysin heittää raskasta lapsettoman viittaa pois tarkastellakseni asiaa täysin objektiivisesti. Tiedän myös, että lakiasiat ja muut suuret päätökset muutetaan ja tehdään pitkän kaavan mukaan, eikä mikään tapahdu hetkessä. Toivottavasti näitä asioita kuitenkin jo jossain mietitään ja alustetaan, jotta kehitystä tapahtuisi edes jossakin vaiheessa.

Vanhempien parasta ei edes uskalleta miettiä ääneen. Ja mikä surullisinta, nykykäsitystä lapsen parhaastakaan ei uskalleta kyseenalaistaa. Ymmärrän sen, koska en itsekään uskaltaisi kirjoittaa edes tätä kirjoitusta, jos olisimme jo aloittaneet adoptioprosessin. Silloin olisin yliherkkä ja pelkäisin tekeväni jotain peruuttamattomasti väärin, jolloin sekin mahdollisuutemme vanhemmuuteen vietäisiin. Miten ihmeessä voitaisiin kehittää systeemejä, lakeja ja käytäntöjä vastaamaan enemmän lapsen parasta? Kuka uskaltaisi puhua ääneen?

Odotus

2008-09-02T11:21:00.005+03:00

Aamulla lueskelin lehdestä juttua leikkipuistoista. Iski yhtäkkiä kauhean voimakas tunne, että haluan olla äiti. Olenhan minä jo kauan halunnut äidiksi, mutta välillä se tunne tuntuu niin suurelta, että sattuu. Olisin niin valmis jo. Olisin valmis opettelemaan elämää lapsen kanssa. Miten ihanaa olisikaan lähteä lapsen kanssa leikkipuistoon ja katsella pienen leikkejä. Olisi ihanaa olla se, joka pyydettäisiin kerta toisensa jälkeen katsomaan, miten hienosti liukumäen lasku sujuu. En jaksa enää odottaa! Suututtaa, ettei minulla silti ole muuta mahdollisuutta kuin odottaa! Matkaa äidiksi voi olla vielä vaikka kuinka monta vuotta.

Tänään on kolmas kiertopäivä. Yhdeksäntenä päivänä täytyy muistaa pienentää lääkeannosta. Kahdenneksitoista päiväksi pitäisi varata ultra-aika, mutta tänäänkin nukuin soittoajan ohi. Ehkä noin viidentenätoista päivänä on alkion siirto. Mitä jos yksikään neljästä alkiosta ei selviä sulatuksesta? Luultavasti sitten annan luvan laittaa meidät taas uuteen ICSI-jonoon. Jonot ovat niin pitkiä, että mieluummin olen siinä turhaan ja perun ajan jossain vaiheessa, kuin että ilmoittaisin meidät jonoon vasta, kun uusi hoito tuntuu järkevältä ajatukselta.

Jos yksikään alkio ei selviä siirtoon, alan lokakuussa selvitellä adoption aloitusta. Jos käydään läpi vain yksi PAS, on sekin jo lokakuussa ohi. Kohta ylitän sen rajapyykin, että adoptioikään on enää (vai "enää") kaksi vuotta. Siinä ajassa ehdin todennäköisesti valmistua ja ehkä tehdä jo töitäkin. Olenkohan sitten parempi adoptioäitikandidaatti? Onneksi miehelläni on vakituinen työ ja kohta opinnotkin suoritettu, se on meille iso turva arkeen, ja adoptiotakin ajatellen varmasti positiivinen asia.

PAS-kierron alku

2008-08-31T20:24:00.003+03:00

Yllättäen tänä aamuna huomasin vuotavani. Kiertopäivä oli vasta 29., eikä minulla ennen ole ollut näin lyhyitä kiertoja, vaikka olisinkin syönyt Terolut-kuurin kuten nyt. Yleensä kierto on lyhimmillään ollut 30 päivää, mutta usein paljon pidempi.

Tulimme hautajaisreissulta kotiin viiden aikaan ja lähdimme samantien apteekkiin. Aloitin nyt Merimono-tabletit PAS-yritystä varten. Aika pelottavan kuuloinen on tuon lääkkeen pakkausseloste: lääke lisää veritulpan, rintasyövän, aivohalvauksen ynnä muiden vakavien sairauksien riskiä. Lievempiä haittavaikutuksiakin oli melkoinen lista. Tämä pisti miettimään. Olemme valmiita riskeeraamaan kaiken lapsen vuoksi, terveydestä lähtien. Meillä on fyysisesti kivuttomampikin vaihtoehto tulla lapsiperheeksi, ja silti me heittäydymme kerta toisemme jälkeen hoitorumbaan lääkkeineen ja toimenpiteineen. Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos voisimme jo päästä adoptioneuvontaan.

Aloitin automatkalla uuden lapsettomuusaiheisen kirjan lukemisen. Terhi Koulumiehen Vauvaa vailla kertoo sinkkunaisen perhehaaveista. Aluksi hän ajattelee lapsettomuutensa johtuvan vain siitä, että hänellä ei ole miestä. Myöhemmin selviää kuitenkin muitakin esteitä. Ehdin lukea kirjaa noin puoleen väliin saakka, joten en tiedä, miten tarina päättyy. Monet asiat kirjassa tuntuivat tutuilta, vaikka lähtökohdat meillä ja kirjan päähenkilöllä ovatkin erit.

Ensi viikon vietän lomaa. Työt ovat tältä kesää ohi ja opinnot käynnistyvät vasta viikon päästä. Lomaviikon ajattelin viettää siivoillen, lukien, nukkuen ja koirien kanssa touhuten. Itseasiassa yksi tenttikirja pitäisi myös kahlata läpi, mutta muuten pyrin viettämään stressittömän viikon.

Iloa, surua ja kiirettä

2008-08-29T12:47:00.007+03:00

Touhua ja toimintaa on ollut viime päivinä niin paljon, etten ole ehtinyt oikein pysähtyä ajattelemaan. Siksi en ole tännekään kirjoittanut mitään. Olen kyllä onnellinen, että lapsettomuus on pysynyt kaukana taustalla jonkun aikaa.

Huomenna vietämme hautajaisia. Yli 90-vuotias sukulainen muuttui nopeasti muutaman kuukauden aikana hymyilevästä mattojenkutojasta sairaalassa makaavaksi ilmeettömäksi vanhukseksi. Hänen kuolemansa tuntuu lohdulliselta: enää ei tarvitse kärsiä. Tietysti se on myös surullista, etenkin lähimmille sukulaisille. Minulle hän ei ollut kovin läheinen.

Joskus jossain blogissa pohdittiin elämän kiertokulkua: kun vanha poistuu niin nuori saapuu. Olisi houkuttelevaa ajatella, että yhden sukulaisen poistuttua on meidän suvussamme nyt tilaa uudelle jäsenelle. Voisiko se uusi pieni ihminen olla meidän PAS-vauvamme? En uskalla haaveilla pidemmälle, aika näyttää taas, onko meidän vuoromme vieläkään. Kuukautiset alkavat parin viikon sisällä, ja sitten aloitan lääkkeet PAS:ia varten.

Sijaisvanhemmuutta mietin taas eilen. Mitään uutta en oivaltanut, edelleen se tuntuu vaikealta vaihtoehdolta. Kuvittelin sellaisen tilanteen, että meille tulisi sijaislapsi pitkäaikaissijoitukseen, hänellä todettaisiin koira-allergia, ja joutuisimme luopumaan rakkaista koiristamme. Se olisi jotakin aivan kamalaa, mutta tietysti ihminen täytyisi asettaa koirien yläpuolelle. Miten pystyisin sellaiseen? Tiedän, että muuta vaihtoehtoa ei olisi, olisi pystyttävä luopumaan koirista, jos lapsen allergia olisi paha. Mutta entä jos lapsi sitten palaisikin pian biologisille vanhemmilleen. Meillä ei olisi enää ketään. Olisimme luopuneet koirista lapsen tähden, joka lähtisikin pois. Liian pelottava ajatus, joka voisi kuitenkin toteutua sijaisperheessä.

Miehen kanssa meillä oli jokunen viikko pientä kriisiä. Mitään varsinaista syytä sille ei ollut, molemmilla vain oli omat paineet töistä ja pentukoiran tuhot koettelivat hermoja kotona. Tuli tiuskittua rakkaimmalle, vaikka parempi olisi ollut tukeutua toisiimme ja pysyä yhdessä pystyssä. Onneksi nyt on ollut jo helpompaa.

Ennen tietoa hautajaisista olimme suunnitelleet täksi viikonlopuksi ohjelmaa. Meillä on ensimmäinen hääpäivä, mutta nyt sitä juhlitaankin hieman suunniteltua surullisemmissa merkeissä. Rahallisestikin tämä viikonloppu on oletettua huonompi. Tässä kuussa on ollut kauheasti ylimääräisiä menoja. Ehkä juhlimme sitten myöhemmin kunnolla. Syyskuussa kalenteri on muutenkin täynnä juhlia: sukulaisen valmistujaiset, ystävän tupaantuliaiset, ystävien häät, koiran syntymäpäivä (hih)... Lokakuukin alkaa aika juhlavissa tunnelmissa syntymäpäivillä.

Lapseton juhlija

2008-08-24T11:40:00.003+03:00

Miltähän tuntuisi, jos voisi lähteä aina erilaisiin juhliin innostuneena ilman pelkoa illan puheenaiheista? Millaista se olisi, jos ei tarvitsisi etukäteen miettiä, miten vastaa mahdollisiin lapsiuteluihin tai miten osaa olla neutraali toisten puhuessa raskaudesta, synnytyksistä, kamalista uhmiksista tai valvotuista öistä? Joskus pystyin minäkin ottamaan osaa niihin keskusteluihin uteliaana ja kokemattomana. Nykyään täytyy aina psyykata itsensä etukäteen kestämään nuo tilanteet.

Eilisten ystäväni polttareiden kuumimmat puheenaiheet olivat raskaus, äitiys ja lapset. Luonnollisesti se oli niin, koska juhlakalu on kahden pienen lapsen äiti. Juhlaväkeen kuului myös pari muuta äitiä ja yksi kolmatta lastaan odottava, joka muisti joka välissä tuskailla isoa mahaansa ja valittaa raskauden vuoksi jäänyttä juoksuharrastusta. Loput vieraat olivat sitten niitä kokemattomia ja uteliaita, millainen itsekin olen joskus ollut. Juuri 18-vuotta täyttänyt ihasteli tarinoita vauvan liikkeistä mahassa ja hihkaisi saaneensa nyt vauvakuumetartunnan. Häntä neuvottiin etsimään mies ja hankkiutumaan raskaaksi, eihän siinä mitään sen kummempaa ole! Raskaana oleva kehui, ettei ole koskaan edes potenut vauvakuumetta. Jossain vaiheessa hän tietysti kaivoi laukustaan ultrakuvat, ja kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen niitä ihastelemaan. Minua alkoi tuolloin kummasti pissattaa, ja poistuin vessaan.

Lapsettomuus ei vilahtanut puheissa kertaakaan. Miksi olisikaan, kun kaikkien käsitys tuntui olevan, että raskaaksi tullaan levittämällä sääret kerran tai kaksi. Meidän tilanteesta tiesi ainoastaan tuleva morsian. Hän oli empaattinen ja tuli pari kertaa illan aikana kysymään vointiani kuunneltuaan muiden puheita. En kuitenkaan halunnut vuodattaa omaa surkeuttani hänen tärkeänä päivänään, vaan vakuutin kaiken olevan ok ja että olen jo turtunut tuollaisiin keskusteluihin. Kumpikin meistä tiesi, ettei niihin silti ikinä totu. Sain ystäväni kuitenkin uskomaan, että hänen ei juuri tänään tarvitse murehtia minun mielialastani.

Onneksi kukaan ei koko illan aikana kiinnittänyt minuun suurempaa huomiota, eikä udellut lapsentekoaikeistamme. Yhteen viattomaan "onko teillä lapsia" -kysymykseen vastasin kieltävästi, enkä joutunut selittelemään tarkemmin. Siltä osin selvisin siis vähällä.

Yritin äsken muistella, mistä muusta kuin lapsista illan aikana puhuttiin. Jonkin verran keskustelimme parisuhteesta ja omista vanhemmistamme, mutta muuten jokainen aiheesta kuin aiheesta aloitettu keskustelu päätyi jotenkin koskemaan lapsia. Pari sinkkua, lapsetonta vierasta jutteli syrjempänä omia juttujaan, mutta yhteistä keskustelua johtivat kyllä äidit. Niin kai se menee: he ovat kokeneet jotakin niin suurta ja mahtavaa, ettei lapsettomien jutustelut eläimistä, urheilusta tai maailmanmenosta paina mitään äitiyden rinnalla.

Sekunnissa ylhäältä alas

2008-08-20T15:29:00.004+03:00

Kuinka nopeasti se haikeus ja katkeruus voikaan taas yllättää. Hetki sen jälkeen, kun olin tallentanut edellisen kirjoitukseni, sain viestin entiseltä lukiokaveriltani. Hän kertoi olevansa äitiyslomalla, koska heidän perheeseensä oli syntynyt noin puoli vuotta sitten kaksoset. Nämä ovat kolmannet kaksoset entisillä opiskelukavereillani vuoden sisään. (Lisäksi olen tietysti saanut "tavallisia" vauvauutisia.) Miten edes voi yhteen kaupunkiin ja yhteen opiskeluporukkaan sattua kolmet kaksoset niin lyhyellä aikavälillä? Ja missä minä olin silloin, kun tuuria jaettiin?

Näiden viimeisten kaksosten kohdalla osaan olla onnellinenkin. Heidän vanhempansa ovat upeita ihmisiä, ja lapset saavat varmasti kasvaa turvallisessa ja rakastavassa kodissa. Samaa en usko aiemmin kuulemastani kaksosperheestä.

Toimisi edes joskus se muiden hokema "olette vielä niin nuoria"-mantra. Eikö silloin muidenkin ikäisteni kuuluisi olla nuoria ja elävän vielä sitä elämää, jossa lapset eivät kuulu lähivuosien suunnitelmiin? Tuntuu, että olen kohta ainoa "niin nuori". Kaikki muut ovat jo äitejä.

Muistan sen ajan, kun vauvauutiset olivat harvinaisia. Silloin olin innoissani kuullessani jonkun tutun raskaudesta ja onnittelin vailla mustaa möykkyä rinnassa. Oli ihanaa höpöttää raskaana olevan kanssa pienistä vauvanvaatteista ja neuvolakäynneistä. Silloin oikein odotin päästä nuuskimaan ja pitämään sylissä pientä tuhisijaa. Olin niin tietämätön oman tieni tulevista mutkista. Nyt en voi ikinä enää ottaa vastaan raskausuutisia neutraalisti. Nyt uutisista iloitessanikin musta möykky pysyy paikallaan.

Itsesäälissä kierimistä

2008-08-18T21:20:00.004+03:00

"Ei täällä kyllä mitään näy vieläkään. Ei taida tässä kierrossa tulla ovulaatiota." Nuo ennalta arvaamani sanat kävin tänään kuuntelemassa lääkärissä. Emme siis pääse jännäilemään PAS:ia tässä kierrossa. Aloitin tänään heti Terolutit, ettei kierto venyisi kamalan pitkäksi. Sain lääkäriltä reseptin toiseen lääkkeeseen, jota alan syödä heti ensi kierron alusta. Sitten taas ultrataan ja toivottavasti päästään yrittämään siirtoakin.

Lääkärillä käynnin jälkeen juttelin hoitajan kanssa. Kävimme läpi käytännön asioita, emmekä puhuneet tunnepuolen asioista mitään. Silti minua alkoi itkettää. Mietin, että taas tässä ollaan hoitajan kanssa sopimassa uusia aikatauluja, eikä tämäkään kerta taida olla viimeinen. En päästänyt itkua ulos, vaan päätin olla vahva. Ajaessani autolla takaisin töihin pidättelin kyyneleitä edelleen, ja onneksi töissä sitten paha mieli väistyi hetkeksi.

Törmäsin työpaikalla ystävääni, jolla on tänään alkanut sellaiset opinnot, joihin minä en päässyt. Opiskelemme samaa alaa, jossa täytyy hakea erikseen suorittamaan osaa opinnoista. Jäin valinnassa ensimmäiselle varasijalle, ja tuohon koulutukseen voi hakea ainoastaan kerran. Vasta valmistumisen jälkeen voin suorittaa täydennyksenä eri oppilaitoksessa vastaavat opinnot ja saada pätevyyden samoihin tehtäviin kuin ystäväni.

Ystäväni valitti nyt minulle, kuinka turhanpäiväisiä asioita noissa opinnoissa käydään läpi. Varmasti ne osaltaan sitä ovatkin. Olisin silti onnellinen, jos pääsisin lukemaan niitä nyt, eikä minun tarvitsisi lukea kahta ylimääräistä vuotta valmistumiseni jälkeen. Töiden jälkeen toinen samaiseen koulutukseen päässyt ystäväni soitti. Hän taas valitti opintojen rankkuutta ja sekavuutta sekä sitä, että hänellä ei jää enää aikaa urheilulle ja lapsille niin paljoa. Kohtalon ivaa kai on, että molemmat ystävät purkivat koulutukseen liittyvät negatiiviset tunteensa juuri minulle ja juuri tänään.

Tunnen itseni täydelliseksi epäonnistujaksi. Onhan minulla elämässäni paljon hyvääkin, mutta ne tärkeimmät - lapsi ja unelmieni ammatti - minulta evätään. Onneksi yksi tärkeimmistä kuitenkin pyörittää tätä epäonnistujan arkea kanssani. Edelleen kyllä olen vähän pettynyt mieheni käyttäytymiseen, vaikka tänään hän muisti jopa kysyä lääkärikäynnistäni. Hän ei ole silti vieläkään kysynyt mitään viime viikkoisesta vertaistukiryhmän tapaamisesta.

Päivä täynnä lapsettomuutta

2008-08-14T20:19:00.004+03:00

Tänään on ollut oikea lapsettomuuspäivä: päivällä oli ultra ja nyt illalla lapsettomien vertaistukiryhmä. Kerron ensiksi ultrakuulumiset, joissa ei oikeastaan ole juuri kerrottavaa. Nyt on kiertopäivä 12 ja ultrassa yritettiin katsoa, onko ovulaatiota tulossa. Niissä kierroissa, joissa olen ovulaatiota joskus testannut, on se tullut vasta kp 17-20, joten tuo kp 12 kuulosti alun alkaenkin naurettavan aikaiselta ultrauspäivältä. Niinpä siellä ei nytkään näkynyt muuta kuin paljon pieniä rakkuloita vain, ei yhtään johtofollikkelia. Sain uuden ultra-ajan maanantaiksi, ja jos ei sittenkään näy yhtään isompaa munarakkulaa, siirretään PAS seuraavaan kiertoon. Ja jos nyt en ovuloi, saan ensi kierrossa lääkkeet avuksi. Ihan turha lääkärireissu siis, mutta tulipahan annettua sairaalalle taas 22 euroa.

Äsken tulin kotiin Simpukka ry:n vertaistukiryhmän tapaamisesta. Olin siellä ensimmäistä kertaa. Olen aika ujo isossa oudossa porukassa, joten pysyttelin lähinnä vain taustalla ja kuuntelin muiden juttuja. Alussa minua alkoi hymyilyttää, kun mietin, miten esittäydyn. Kävisikö AA-tyylinen: "Hei, olen Haau. Olen lapseton." Jotakin sain itsestäni sitten kerrottua, vaikka jännitti kyllä, kun kaikki katsoivat minua hiljaa ja odottivat minun puhuvan.

Ihan positiivinen fiilis ryhmästä jäi. Muut kävijät vaikuttivat oikein mukavilta, ja samanlaisia ajatuksia heillä oli kuin minullakin. Olin taas kerran porukan nuorin, ja jotenkin oli vähän epäuskottava olo. En tiedä kuvittelenko, mutta minusta kaikki tuntuvat ajattelevan, että murehdin lapsettomuudesta turhaan, kun olen vielä niin nuori. Aivan kuin lapsettomuusdiagnoosimme olisi jotenkin vähemmän surullinen, koska olemme niin nuoria. Kukaan ei siis minulle tänään ole noin sanonut, mutta tuli vain sellainen olo. Joka tapauksessa aion ehdottomasti mennä tukiryhmään jatkossakin.

Nämä kaksi lapsettomuusaiheista tapahtumaa samana päivänä saivat minut vähän surulliseksi. Ryhmän jälkeen istahdin autoon ja vieritin muutaman kyyneleen. Nyt kotona mies ei ole kysynyt minulta mitään kummastakaan näistä jutusta, ja se masentaa entisestään. Päätin, etten itsekään ota asioita puheeksi, jos ei kerran hänellä kiinnosta tietää. Kurjaa, kun toinen puhuu vain työasioistaan, eikä muista minun "tärkeää" päivää ollenkaan, vaikka siitä eilen illallakin mainitsin.

Lähden jonkun ajan päästää hakemaan ystävääni bussilta. Hän on tulossa 500 kilometrin päästä, emmekä ole nähneet vuoteen. Odotan kovasti hänen tapaamistaan! Vaikka näemme välimatkan vuoksi harvoin, pystymme aina jatkamaan juttua siitä, mihin olemme viimeksi jääneet. Vähän vain jännittää, miten käy, kun otan pari saunasiideriä (minulla alkoi tänään viikonloppu!); alankohan itkeä surkeaa päivää ja oloani. Ystävä kyllä tietää lapsettomuudestamme, mutta en haluaisi vierittää koko taakkaa hänen päälleen heti, kun pitkästä aikaa näemme.

Pieniä koululaisia

2008-08-12T11:34:00.005+03:00

Töihin tullessani ajan aina parin ala-asteen ohi. Tänä aamuna toisen koulun piha oli täynnä isoja ja pieniä ihmisiä: ekaluokkalaisia vanhempineen. Miten jännittävä päivä heillä onkaan tänään! Vanhemmilla on varmasti nyt monenlaisia tunteita ilon ja haikeuden väliltä, kun heidän pienet lapsensa aloittavat koulutien. Lapset ovat innoissaan ja ehkä vähän peloissaankin, moni on tainnut jännittää tuota hetkeä jo monta päivää.

Kuhisevan koulupihan näkeminen muistutti minua taas siitä, mitä minulla ei ole. Olisi niin ihanaa seurata pienen koululaisen elämää lähempää kuin kadun toiselta puolen. Ennen koulun alkua kävisimme ostamassa repun, penaalin ja muita koulutarvikkeita. Iltaisin pähkäilisimme yhdessä läksyjen parissa ja juttelisimme siitä, miten koulupäivä on sujunut. Aamuisin saattaisimme kiistellä vaatteista, kun ekaluokkalainen ei haluaisi pukea takkia päälle lokakuun kylmänä aamuna. Sitten minä lähtisin töihin ja pieni tyttö tai poika reppu selässä heiluen lähtisi kouluun. Tai ehkä minä jäisin pienemmän sisaruksen kanssa kotiin. Mutta ei, näin tapahtuu vain haaveissani. Toivon niin kovasti, että ei menisi enää kauaa, kun haave muuttuu todelliseksi.

YouTuben adoptiovideoita

2008-08-10T12:25:00.003+03:00

Eräästä toisesta blogista vinkin saaneena aloin selailla YouTubessa olevia adoptiovideoita ja -tarinoita. En ollut ajatellutkaan, että ihmiset laittaisivat sinne kuvia ja videoita hakumatkoistaan ja lapsistaan. Ja niitä videoita on vaikka kuinka paljon! Nyt riittääkin minulle tekemistä niitä katsellessa. Vielä en ole ehtinyt katsomaan kuin pari niistä.

Minulla on hieman ristiriitaiset tunteet noita videoita kohtaan. Katson ja liikutun jokaisesta hetkestä, kun pieni lapsi ojennetaan uusille vanhemmilleen. Kyyneleet silmissä katson myös niitä lapsia, joita on sivumennen kuvattu omaa lasta hakiessa. Pienet avuttomat kasvot kurkkivat pinnasängyn välistä, toisessa sängyssä on useampi lapsi vieri vieressä ja kolmannessa isompi lapsi heijaa itseään lohduttomasti. Sylejä ja hoivaa ei ehditä kaikille antaa. Toisaalta minua häiritsee, että noiden avuttomien ja viattomien lasten kohtalot on kuvattu ja laitettu nettiin kaikkien katsottavaksi. Pidän sitä jonkinlaisena sosiaalipornona. Mietin myös niitä adoptoituja lapsia isompina. Haluavatko he, että heidän adoptiotaustansa esitellään internetissä nimien kera kaikille?

Minulle, adoptiosta haaveilevalle, nuo videot olivat kuitenkin löytö. Sosiaalipornoa tai ei, aion jatkaa ihastelua, surkuttelua, haaveilua ja kauhisteluakin noiden tarinoiden parissa. Ja eiliseen kirjoitukseeni viitaten, tällä hetkellä haaveilen taas siitä alle 2-vuotiaasta...