Lapsettomasta lapselliseksi

Kolmen päivän käynnistelyn ja säännöllisten mutta ei kovin kivuliaiden supistusten jälkeen alkoi tapahtua. Perjantai-iltana 1.5. supistuksista tuli hieman kivuliaampia, mutta kuuma suihku ja lämpötyyny auttoivat niihin. Nukkumaan en osannut kuitenkaan alkaa, joten yöhoitaja toi minulle Panadolin ja Opamoxin. Niiden avulla nukahdin joskus yhden aikaan yöllä. Puoli neljältä heräsin pissahätään ja vessaan kävellessäni tunsin, että pissa tulee housuun. Vessassa tajusin, että minusta valuva neste ei taidakaan olla pissaa. Samassa alkoi kipeät supistukset ja hätäännyin. Soitin kutsukelloa ja hoitaja tuli paikalle. Siitä hetkestä eteenpäin muistikuvani ovat hataria ja satunnaisia.

Hoitaja tarkisti kohdunsuun tilanteen: kanava oli hävinnyt, mutta en ollut auennut illan 3,5 sentin mitasta kuin puoli senttiä enemmän. Koko ajan kipeytyvien supistusten ja vesien menon vuoksi lähdettiin kovaa kyytiä pyörätuolilla synnytyssaliin. Jossakin matkan varrella olen soittanut miehelle, että lähtee heti tulemaan paikalle. Äidille olen myös soittanut ja kertonut, että se on menoa nyt.

Synnytyssalissa ehdin olla hetken ajan ennen kuin mies saapui paikalle. Supistukset alkoivat olla todella tuskallisia ja kätilö antoi minulle ilokaasumaskin. Maski tuntui inhottavalta enkä tuntunut saavan henkeä. Kätilö vain patisti hengittämään maskiin ja minä kysyin hädissäni, onko minun pakko. Ei kuulemma ollut ja samantien työnsin maskin niin kauas kuin yletyin. Synnytyksen aikaisten tyhmien kysymysteni lista onkin pitkä, vaikka en kauaa ehtinyt salissa ollakaan. Minua janotti kamalasti, mutta minulle ei annettu vettä sektion varalta. Pian aloin elää vain supistuksesta supistukseen, enkä tajunnut ympäröivästä maailmasta mitään. Valitin ja huusin välillä apuakin, mutta eipä minua kukaan osannut auttaa. Kätilö yritti rauhoitella, että anestesialääkärille on soitettu ja hän on pian tulossa laittamaan epiduraalin. Sitten kätilö lähti hetkeksi pois ja jäimme mieheni kanssa kaksin. Kivut olivat kamalat ja soitin kätilön melkein heti takaisin.

Kätilö tarkisti kohdunsuun tilanteen ja yllättyi: olin täysin auki eikä mitään epiduraalia enää ehditä laittaa. Samassa huone tulvahti täyteen ihmisiä ja minua alkoi ponnistuttaa. Sänky muutettiin poikkipöydäksi, mutta toiselle jalalle ei löytynyt pidikettä ja jouduin pitämään jalkaa huteralla metallituella. Sain luvan alkaa ponnistaa kello 5.10. Ensimmäiset kaksi ponnistusta karjuin kivusta. Minua neuvottiin pitämään hengitystä ja ponnistamaan leuka rinnassa. Seuraavat supistukset ponnistin kätilöiden ja lääkärien ohjeilla ja kannustamina. Tuntui, että happi loppuu, mutta ponnistin aina niin kauan, kunnes vielä vielä vielä -käskyt loppuivat. Jossain vaiheessa kätilö leikkasi välilihan. Päätin kivusta ja repeämisen tunteesta huolimatta edelleen totella ohjeita ja työntää ensimmäisen vauvan ulos. Kello 5.30 maailman kaunein tyttövauva syntyi ja parkaisi ensitöikseen. Hänet nostettiin ylös niin, että näin hänet ja sain pikaisesti koskettaa pikkuruisia sormia. Itkin onnesta ja huolesta: onhan vauvalla kaikki hyvin? Minulle vakuutettiin, että tyttö on kunnossa. Hän oli 44 cm pitkä ja painoi 2260 g. Lastenlääkäri vei hänet pois ja minä siirryin ajattelemaan toista tulokasta.

Tytön syntymän jälkeen en tuntenut enää kunnolla supistuksia. Varmistin lääkäriltä aina, oliko nyt oikea aika ponnistaa. Pojan pylly syntyi ensin, mutta loppu ei tullutkaan niin helpolla kuin tytön kohdalla. Kun pääkin oli syntynyt kello 5.52, oli tunteiden sekamelska valtava. Olin helpottunut, että synnytys oli ohi, mutta pelkäsin kovasti vauvojen puolesta. Poika ei itkenyt heti, kuten tyttö oli tehnyt. En myöskään saanut koskettaa häntä ennen kuin hänet vietiin pois. Sen verran ehdin nähdä, että täydellinen pikkuinen poika muistutti kovasti isäänsä. Hänen pituutensa oli 47 cm ja paino 2640 g.

Pojan syntymän jälkeen sali tyhjeni ihmisistä, joita oli kuulemma minun ja mieheni lisäksi ollut synnytyksessä mukana seitsemän. Mies lähti saattamaan vauvoja kohti vastasyntyneiden teho-osastoa ja minä jäin kätilön paikattavaksi. Tikkien määrää en tiedä, mutta paljon niitä tuli sekä välilihanleikkaushaavaan että yhteen repeämään. Olin väsynyt ja likainen. Minua ei päästetty suihkuun, vaan kätilö pesi minut sänkyyn.

Mies tuli takaisin saliin mukanaan kuvia ja videopätkiä lapsistamme. Itkien katselin niitä ja kyselin, onhan kaikki varmasti heillä hyvin. Mies vakuutteli lasten voivan mainiosti. Pojalle oli laitettu ylipainemaski hengityksen avuksi, tyttö taas hengitti alusta asti ilman apuja.

Vietimme synnytyssalissa kolme tuntia, jonka jälkeen minut siirrettiin takaisin tutuksi tulleelle vuodeosastolle. Väsymyksestä huolimatta en malttanut nukkua. Kännykkä alkoi tulvia onnitteluviesteistä ja minä en ollut uskoa, että meistä todella oli tullut vanhempia. Olisin halunnut heti vauvojen luokse, mutta hoitajat sanoivat, että minun on ensin selviydyttävä vessareissusta. Minua huimasi ja alapäätä särki. Vasta iltapäivällä uskalsin nousta sängystä ylös. Kävelin seiniä pitkin vessaan: olin päättänyt selvitä sinne, jotta pääsisin katsomaan lapsiani. Myöhemmin selvisi, että hemoglobiinini oli tippunut 80:een, mistä paha huimaus johtui.

Vihdoin kolmen jälkeen saimme luvan lähteä pyörätuolilla kohti teho-osastoa. Keskoskaapeissa nukkuivat rakkaat lapsemme - ja taas äitiä itketti. Olin muuttunut lapsettomasta lapselliseksi.

Kauan odotetut pienet syntyivät siis 2.5. raskausviikoilla 34+6. Muutaman ensimmäisen päivän he olivat teho-osastolla, kunnes siirtyivät osaston puolelle. Siellä he nyt kasvavat ja opettelevat syömistä. Poika on ollut pari kertaa sinivalohoidossa ja tyttö kerran. Mitään muita ongelmia ei heidän elämänsä ensitaipaleella ole ollut. Ensi viikolla saamme mahdollisesti aloittaa normaalin vauva-arjen koko perheen voimin uudessa kodissamme, johon muutimme viikko sitten.

Blogini taitaa saada nyt päätepisteen. Haau ja pikkuiset keskittyvät uuteen elämään ja rakastamaan toisiaan. Voi olla, että kirjoitan vielä joskus, mutta nyt on aika nauttia. Kiitän tuhannesti teitä kaikkia ihania lukijoita. Ette usko, miten silmäni kostuivat lukiessani ihania onnitteluviestejänne. Te olette tukeneet ja kannustaneet minut tämän taipaaleeni onnelliseen loppuun, josta kaikki vasta alkaa.

Käynnistys aloitettu

Pari tuntia sitten otin ensimmäisen käynnistystabletin. Yhtään supistusta en ole tainnut vielä tuntea, mutta jotakin tuolla alamahalla tuntuu, liekö vain jännitystä? Saapa nähdä, syntyykö meille huhti- vai toukovauvat!

Viimeisiä hetkiä raskaana?

Olen viettänyt viime ajat sairaalassa, mutta nyt pääsin viikonlopuksi kotilomalle. Huomenna illalla palaan taas osastolle. En olisi varmaankaan päässyt nyt edes kotiin, mutta koti-ikävä oli niin kova, että itkien anelin päästä edes päiväksi pois sairaalaympäristöstä. Tunteet ovat muutenkin heitelleet hirmuisesti: itku tulee todella helposti, mutta toisaalta olen myös välillä kauhean kiukkuinen.

Raskausmyrkytys etenee mutta onneksi maltillisesti. Verenpainelääkitys aloitettiin noin viikko sitten, ja sen avulla lukemat ovat pysyneet kohtuullisina. Virtsan vuorokausikeräyksessä proteiini on pikkuhiljaa kivunnut 0.4:stä 2.2:een, eli ei sekään älyttömän paha vielä ole. Turvotus on melkoista, ei tee mieli katsoa itseään peilistä.

Päivä kerrallaan edetään, mutta lääkäri puhui jo vähän siihen malliin, että käynnistystä harkitaan ensi viikoksi. Vauvojen painoarviot olivat eilen noin 2050 g ja 2400 g. Huomenna tulee täyteen odotettu 34+0.

Olen tutustunut osastolla ihanaan kanssaodottajaan. Tuntuu kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Ilman häntä päivät tuntuisivat sairaalassa varmasti vieläkin pidemmiltä. Muitakin mukavia uusia tuttavuuksia on tullut.

Minusta tuntuu jo melkein oudolta ajatella, että joillakin raskaus etenee normaalisti ja että sen saa viettää kotioloissa loppuun saakka. Normaalimpaa minulle on se, että ympärillä olevilla on ennenaikaisesti kypsyneet paikat, raskausmyrkytys, aikaisia supistuksia tai raskaushepatoosia ym. ym. Onhan tuolla osastolla myös paljon niitä, jotka ovat tulleet täysillä viikoilla käynnisteltäväksi. Heidän tilanteisiinsa onkin vaikeampi samastua. Vaikka uskon sen, että voi olla tuskallista odotella vauvan syntymää, kun viikot on 42+0 eikä mitään tapahdu, en silti osaa vilpittömästi heitä lohdutella. Sympatiat ovat enemmän heidän puolellaan, jotka pelkäävät ennenaikaisuutta ja lapsen menetystä.

Lapsettomuus tuntuu olevan outo käsite sairaalassa. Olen muun muassa kuunnellut kätilön ja huonekaverin juttuja siitä, kuinka lapset kannattaa tehdä pienellä ikäerolla, että heistä on toisilleen leikkikaveriksi. Tällä huonekaverilla oli kotona reilun vuoden ikäinen esikoinen ja toisen synnytystä käynnisteltiin. Yksi hoitaja sanoi ensi kerran minut tavatessaan, että vau, ensimmäinen raskaus ja heti kerralla kaksoset. Ei ollut tainnut tutustua papereihini kovin hyvin.

Varmaankin parikymmentä kertaa olen kuullut parin viikon sisällä kysymyksen siitä, onko meillä suvussa kaksosia ja jatkokysymyksen: ai, no oliko yllätys? Olen yleensä kertonut kyselijöille avoimesti, että meidän lapset on tehty laboratoriossa, eikä silloin suvussa olevat kaksoset vaikuta asiaan. Tämän jälkeen on yleensä todettu vaisu "aijaa" ja vaihdettu puheenaihetta.

En osaa yhtään ajatella, että pian tämä mahani lakkaa sätkimästä ja meistä tulee äiti ja isä. Millaista se sitten onkaan? Miten ihmeessä kestän kauhean ikävän, kun joudun olemaan erossa pikkuisistani, jotka joutuvat olemaan muutamia päiviä tai viikkoja lastenosastolla? Ne ajat ovat varmasti älyttömän raskaita.

Huomenna, kun palaan sairaalaan, saan mukaani kannettavan ja lainamokkulan. Pääsen sitten päivittelemään kuulumisia vähän useammin. Kannattaa tarkkailla myös kommenttiboxia, sillä sitä kautta luultavasti tulevat ensiuutiset vauvojen synnyttyä.

Kotona taas!

Kaunis kiitos Almanakka, että välitit viestini kommenttiboksin kautta tänne!

Väsyttää kovasti, mutta kerron viime päivien tapahtumat nyt pikaisesti kuitenkin. Keskiviikkoaamuna normaalilla äitipolikäynnillä verenpaine oli korkealla (150/100), pissassa proteiinit yhdellä plussalla ja turvotusta viikon aikana oli tullut kaksi kiloa. Ultrassa huomattiin, että Aa oli 400 grammaa Beetä pienempi (painot 1500 ja 1900 g). Aalla oli myös lapsivesimäärä vähän vähentynyt. Kohdunsuun tilanne oli ennallaan. Näiden kaikkien asioiden takia lääkäri halusi ottaa minut osastolle. Raskausmyrkytystä ainakin epäiltiin.

Olin kamalan peloissani, kun kukaan ei kertonut, onko nyt joku isompi hätä kyseessä vai mikä on tilanne. Hoitajat osastolla eivät osanneet vastata mihinkään kysymykseeni kunnolla, enkä nähnyt lääkäriä keskiviikon jälkeen ennen kuin tänään. Tähän aamuun asti makasin osastolla niin, etten saanut liikkua kuin samassa huoneessa olevaan vessaan. Ruokakin tuotiin sänkyyn. Vauvojen sydänkäyriä otettiin kahdesti päivässä ja samoin verenpainetta. Kaikki oli niissä aina kunnossa. Verenpainekin laski heti keskiviikkoiltana jo minulle normaalille tasolle. Ke-to-aikana kerättiin vuorokausivirtsa, jossa proteiinit oli vain ihan vähän koholla (joku siihen liittyvä luku oli 0.4). Sain myös kortisonipiikit kahtena iltana vauvojen keuhkoja kypsyttämään.

Tänään sitten tosiaan pääsin lääkärin puheille. Olin päättänyt, että en lähde tutkimushuoneesta pois, ennen kuin saan vastaukset kaikkiin mielessäni pyörineisiin kysymyksiin. Onneksi lääkäri oli todella mukava ja osasi selittää asiat hyvin. Hänen mielestään vauvojen kokoero ei ole ollenkaan huolestuttava, ja se selittyy pitkälti sillä, että mittausvirhe voi olla +- 15 %, lisäksi kaksosten normaali kokoero voi olla 20 % ja meillähän pientä kokoeroa on ollut ihan alkiovaiheesta asti. Näiden kaikkien kolmen tekijän kannalta ajateltuna mitään hätää ei kuulemma ole. Lääkäri tutki pitkän aikaa molempien vauvojen napavirtauksia ja totesi nekin oikein hyviksi. Aan vesimääräkin oli kuulemma aivan tarpeeksi hyvä. Kokomittauksia ei nyt tehty.

Kotiin pääsin nyt kahdeksi päiväksi. Mittaan verenpainetta ja testaan pissan proteiinia kahdesti päivässä. Sunnuntaina menen käymään osastolla sydänkäyrillä ja pääsen taas pariksi päiväksi kotiin, jos millään alueella ei mitään kummempaa muutosta ole tapahtunut. Tiistaina menen sitten jälleen osastolle, jossa ultrataan ja tutkitaan kaikki tarkemmin. Mahdollisesti silloin jään sairaalaan seurantaan, mutta saatan päästä kotiinkin.

Kysyin lääkäriltä, millaiset mahdollisuudet vauvoilla olisi nyt selvitä, jos syntyisivät. Hänen mukaansa Suomessa on niin hyvä keskoshoito, että mahdollisuudet ovat erinomaiset. Lastenlääkärit kuulemma huokaisevat, kun 30 raskausviikkoa on täynnä. Jokainen päivä on kuitenkin nyt eteenpäin, ja edelleen toivon pääseväni mahdollisimman pitkälle vauvat masussa.

Tässä oli nyt nämä tekniset kuulumiset. Paljon ajatuksia pyöri mielessä sairaalassa maatessa, ja kirjoitan niistä joskus myöhemmin. Lapsettoman identiteetti ja mietteet ovat näköjään tiukassa...

Virkatut villavaippahousut

Nyt on pojallekin villahousut valmiit. Kommenttiboxissa kyseltiin ohjetta näihin virkattuihin villahousuihin, joten laitan oman lähteeni tähän

http://outiilona.vuodatus.net/page/Villavaippahousut+virkaten

En tosin noudattanut noita ohjeita oikeastaan ollenkaan tehdessäni näitä omia tuotoksiani, mutta tuosta sain kuitenkin vähän suuntaa ja ideaa, miten housut voisi virkata. Minä esimerkiksi teen housuihin yläosan pylväillä ja sitten vasta aloitan kiinteillä silmukoilla. Noiden nb-kokoisten housujen vyötärönympärys minulla on noin 34 cm (yhtään venyttämättä).

31+0 ja uudet villapöksyt

Virkkasin taas uudet villahousut. Tuli aika söpöt, vaikka itse sanonkin! Aikaa noiden tekemiseen meni ehkä kolmisen tuntia. Lankana on noissakin Novitan Huopanen, ja housujen koko on newborn.

B-vauva on ollut kovin hiljainen viime päivinä. Eilen en tuntenut sen liikkeitä ollenkaan ja illalla sitten huolestuin. Soitin sairaalaan ja kysyin, kannattaisiko meidän tulla näytille. Sieltä pyydettiin tulemaan. Kello oli kymmenen illalla, kun lähdimme. Sydänkäyrien ja ultran jälkeen selvisi, että kaikki oli oikein hyvin. Bee oli pyörähtänyt perätilaan. Sen selkä oli kohdunseinämää vasten ja hurjaa tahtia viuhtovat jalat potkivat Aata eikä minua. Siksi siis en tuntenut ollenkaan liikkeitä. Lapsiveden määrä ja napavirtaukset olivat molemmilla myös kunnossa. Kohdunsuuta ei alettu katsoa, koska keskiviikkona jo olen menossa taas lääkärille.

Olen tyytyväinen, että lähdimme tarkastamaan tilanteen. Olimme kotona jo vähän jälkeen yhdentoista, eli reissuun ei mennyt kuin tunti. Sain hyvin nukuttua yöni, kun tiesin, että vaikka oikealla puolella mahaa on ihan hiljaista, on kaikki kuitenkin hyvin.

Tässä vielä mahaa tasaviikoilta 31+0:

Pelottava yö

Viime yönä ensimmäisen vessassakäynnin jälkeen alkoi poltella selkää ja mahassa tuntui kuukautiskipujen kaltaista kipua. Mitenkään älyttömän kipeää ei käynyt, mutta aiemmin ei ole tuollaista ollut. Yön aikana noita supistuksia tuli ehkä seitsemän. Nukuin noin tunnin pätkiä ja sitten taas heräsin joko kipuun tai pissahätään. Viiden aikaan pyysin miestä hakemaan Panadolia. Tunnin päästä siitä nukahdin vielä pariksi tunniksi. Nyt aamulla ei ole enää supistanut kivuttomasti eikä kivuliaasti.

Pelkäsin yöllä, että nyt vauvat syntyvät. Mies oli vielä enemmän huolissaan ja kyseli koko ajan, pitäisikö soittaa sairaalaan. Onneksi supistukset eivät olleet kuitenkaan säännöllisiä eikä kamalan kipeitä. Ehkä tuo eilinen yhtäkkinen muutos makoiluun kostautui sitten noin. Nyt en uskalla kyllä muuta kuin levätä.